Päätoimittajalta:
Asyyleita
Tuskin missään muualla kuin psykiatrisessa hoidossa valtaa on käytetty niin sumeilematta ja julmasti kuin on tehty. Hulluuden on katsottu olevan milloin eläimellisyyttä ihmisruumiissa, milloin profetiaa ja milloin taas noituutta. Hoitokeinot ovat olleet kovia pakkotoimia: oksettamista, palovammojen tuottamista, pieksemistä, veteen upottamista ja kahlitsemista.
Edelleen psykiatrisiin potilaisiin saa kohdistaa niinkin konkreettisia pakkotoimia kuin henkilökohtaisen vapauden riistäminen, vaikka he eivät olekaan rikkoneet lakia tavalla, josta rangaistaisiin vapauden menetyksellä.
Psykiatrinen hoito herättääkin oikeutetusti monia kysymyksiä. Voiko olla mahdollista, että potilasta autetaan hoidolla, jota hän vastustaa? Voidaanko pakkoa käyttämällä saavuttaa niin suurta hyötyä, että se ylittää haitat, joita potilaan itsemääräämisoikeuden ja henkilökohtaisen vapauden loukkaamisesta aiheutuu? Voidaanko rikokseen syyllistymättömän vapauden rajoittamista perustella?
” Minä en pidä ihmisistä, joiden täytyy, voidakseen yleensä vaikuttaa, räjähtää pommien tavalla, ja joiden läheisyydessä on vaarassa menettää kuulonsa – tai vielä enemmän.” – Nietzsche |
Lain mukaan potilaan itsemääräämisoikeutta ja muita perusoikeuksia saa rajoittaa vain siinä määrin kuin potilaan sairauden hoito, hänen turvallisuutensa tai toisen henkilön turvallisuus välttämättä vaatii. Vaarana on, että potilaan edun määrittää hoitohenkilökunta omien elämänarvojensa ja asenteidensa mukaisesti unohtaen paljon puhutun asiakaslähtöisyyden.
Halki vuosisatojen potilaan ja lääkärin suhde on ollut holhoava. Lääkärin on oletettu tietävän, mikä on potilaan parhaaksi, ja potilaan on odotettu ilman muuta suostuvan lääkärin ehdottomaan hoitoon. Nyt 2000-luvulla jo hieman uskalletaan kyseenalaistaa holhoavaa asennetta. Siten, että myös mielenterveyskuntoutujalla uskotaan olevan ainakin toisinaan paras tietämys häntä itseään koskevissa asioissa. Psykiatrisessa pakkohoidossa palataan kuitenkin vanhaan holhoavaan malliin. Hoitoon suostuminen tai siitä kieltäytyminen tulisi olla aina potilaan vapaa päätös.
Hoidossa ongelmana pidetään yleensä kieltäytymistä. Valitettavaa on, että jos potilas haluaa hoitoon, mutta asiantuntijat eivät katso hänen tarvitsevan hoitoa, siitä ei olla niin kiinnostuneita. Pakkohoidon lisäksi psykiatriseen hoitoon kuuluu monenlaisia pakkotoimenpiteitä, kuten eristämistä, liikkumisen rajoittamista, omaisuuden haltuunottoa, potilaan omaisuuden ja lähetysten tarkastamista sekä yhteydenpidon rajoittamista. Kidutuksen vastainen komitea teki vuonna 1999 Suomeen toisen tarkastusmatkansa. Vierailun kohteena oli poliisilaitoksia, rajavartioasemia, kaksi vankilaa ja psykiatrinen sairaala. Silloin komitea suositteli, että pakkotoimenpiteet kirjattaisiin erilliseen rekisteriin. Lisäksi se suositti, että viranomaiset laatisivat sairaaloiden rutiineja ja potilaan oikeuksia koskevat esitteet. Tästäkö vasta saatiin puhtia vuonna 2001 voimaan tulleeseen mielenterveyslain pakkohoitoa koskevaan sääntöuudistukseen, jossa tarkennettiin mm. juuri näitä asioita.
Vallankäyttö on arkipäivää psykiatrisessa hoidossa. Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota arkipäivän väkevämpään vallan lajiin, näkymättömään valtaan, jolloin asiakas sivuutetaan puhumattomuudella, moralisoimisella ja huomiotta jättämisellä. Hoidetaanko asiakkaan edun mukaisesti vai lääkitäänkö hiljaiseksi, unohdetaanko kuntoutus kiireessä tai pidetäänkö asiakkaan omaisia vaikeina, jos he haluavat olla mukana hoidossa? Meissä jokaisessa voi asua pieni asyyli, jos itse menemme mukaan vahvistamaan vallankäytön kuvioita.
Henna Lammasaitta-Korhonen
Päätoimittasja
