Porvoon mitalla

Se, mitä ensimmäisenä tuli Porvoosta mieleeni, oli nuo monista esitteistä ja maalauksistakin tutut punaiset rantaaitat sekä sanonta ”Porvoon mitalla”. Mitähän sekin tarkoittaa? Päätin ottaa selvää.

Ja niin iloinen Taimiväki ahtautui Sirpan bussiin sateenvarjoineen ja aurinkolaseineen ”Esteriä” uhmaten. Itselläni oli ollut pientä puhetta Ilmojen Haltijan kanssa, joka sittemmin osoittikin suopeuttaan. Jos jokin ripaus tulikin, olin Tuulan kanssa museossa. Ja alkaessamme viettää saaristolaiselämää aukeni koko sinitaivas. Porvoon mitalla, joka merkitsee runsautta.

Runebergin kaupunki

Kansallisrunoilijamme syntymäkaupungissa vietettiin J.L. Runebergin 200-vuotisjuhlaa monin tavoin. Ehkä joku nautti torttukahvitkin. Ravintola Timbaali mainosti etanakeittoa. Tarjontaa oli yllin kyllin. Tarkoitus oli kuitenkin mennä syömään eväät kirkkopuistoon, se kun näillä retkillä on tullut tavaksi. Joku oli ehtinyt käydä kauniissa Porvoon Tuomiokirkossa, minä valitettavasti en.

Vanhan kaupungin mäkisillä mukulakivikaduilla ainakin sai käsityksen antiikin arkkitehtuurin ja käsityöläisperinteen laadusta. Ja nyt ohjelmaan kuuluviin museoihin.

Salakuvia museossa

Edelfelt-Vallgren museo.

Albert Edelfelt syntyi Porvoossa Kiialan kartanossa, ja nyt vietetään hänen 150- vuotisjuhliaan. Vanhan Raatihuoneentorin varrella, entisessä kauppiastalossa sijaitsee museo. Esillä oli kokoelma hänen taulujaan ja perheen huonekaluja. Osa ulkoilma- ja saaristolaisaiheisista töistä oli syntynyt Haikossa, jossa taiteilijan ateljee on avoinna yleisölle. Suomen ulkomaillakin tunnetuin taiteilija lienee tuttu jokaiselle.

Sen sijaan Ville Vallgrenin jäljillä oli erityisen kiintoisaa, kun tuntee hänen töistään vain Havis Amandan, jonka pienoismalliin sai myös tutustua museossa. Hyvän ruoan ystävänä tunnettu Vallgrenkin oli syntyjään porvoolainen. Hän oli ennen kaikkea naiskauneuden kuvaaja ja myöskin kansainvälisessä suosiossa. Tie vei Pariisiin hänenkin kohdallaan. Museossa Vallgrenin pienoisveistoskokoelma oli ihastuttava. Enkä voinut vastustaa kiusausta valokuvata niitä, kun vahdin silmä vältti. Automaattisalama kuitenkin paljasti minut ja minä selittämään: ”Niin kai kuin viu, viu, viu...”

Itse asiassa Porvoo on tunnettu taiteilijoistaan ja käsityöläisistään. Heitä on ollut ja vieläkin täällä asustaa kaksinkertainen määrä Suomen muihin kaupunkeihin verrattuna. Porvoossa on vetovoimaa.

Maininnan arvoinen on Iris-tehdas, joka toimi Porvoossa 1897–1902, siis vain viisi vuotta, taiteilija Louis Sparren perustamana. Keramiikkaa ja huonekaluja. Jos omistaisin vaikkapa yhden Iris-tuolin, en siinä raaskisi istuakaan, ai ai.

Historiallinen museo on entinen raatihuone, sekin torin varrella. Tuula ilmoitti, ettei hän enää jaksa kiivetä. Kiviportaat ovat oudon korkeita ja lankkulattiat natisivat. Mutta kyllä maksoi vaivan. Esillä oli kaupungin ja maaseudun historiaa: pukuja, huonekaluja, posliinia, hopeaa ja ajoneuvoja.

Ihmetellä täytyi kirjontatöitä, kankaalle pienin pistoin ommeltuja suuritöisiä kasviaiheita. Olivatko ne syntyneet herraskartanoissa tai vain tavallisten naisten ajanvietteenä heidän odotellessaan miehiään kalastusreissuilta? Varmaa on, ettei nykynaisen käsissä sellaisia synny.

Porvoon mittaa kaupan

Porvoon vanhoja kujia oli mukava tallustella.

Onneksi olin jättänyt piikkarini kotiin, jalat alkoi olla kuin Iines-ankalla ja suuntavaisto kuin kanalla. Seurasin kiltisti Tuulaa, joka aina tiesi, minne suuntaan oli määrä mennä.

Vanhassa kaupungissa oli vieri vieren antikvariaatteja ja pikku myymälöitä. Myynnissä oli Porvoon mittoja, mutta kauppoja ei tullut. Tästä melko tavallisesta – no olihan siinä se välipohja – pläkkimukista yritettiin kiskoa turistilta hävyttömän paljon. Kun vouti keräsi veroja viljan ja paloviinan muodossa, oli mitta niin päin, että otti itselleen isomman osan. Luovuttaessaan verot kuninkaalle käänsi hän sen ylösalaisin, käyttäen pienempää puolta.

Kahvilan terassilla 2 euroa kupillisesta pulitettuamme, harmittelimme ostettujen postikorttien määrää. Kun piti sukulaisille ja tutuille ilmoittaa, jotta ”Hei mää oon nyt täällä”. Siinä meni pitkä tovi yrittäessä keksiä jotain vikkelää sanottavaa joka korttiin. Tuula jo katseli huolestuneena kelloa, sillä oli määrä lähteä joen varrelle etsimään Sandraa. Aurinko helotti sopimuksen mukaan.

Maakravut astuvat laivaan

Porvoonjoki oli niin ja niin pitkä, 4 metriä syvä ja vesi oli ruskeaa lietteestä, vaikka rannat oli paalutettu 370 000:lla käsin juntatulla tukilla.

Höyrylaiva Sandra (jolla Mannerheimkin oli matkustanut) puksutti saaristossa ja kippari selosti mukavaan tapaan.

Saariasukkaat elävät kalastuksesta ja veneenrakennuksesta. Nämä taidot ovat ikiaikaisia. Tiilitehtaitakin syntyi 1200-luvulla. Oppi saksalaisilta.

Kuuden kilometrin päässä Vanhasta Porvoosta sijaitsee Haikon kartano joen länsirannalla. Kartanon omisti aikoinaan von Ettersuku. Siellä vietti kesiään Ville Vallgren sekä paljon kansainvälisiä vieraita. Vastapäätä pilkottaa punainen Runebergin huvila ja sen edustalla hänen kalastuskivensä. ”Haikon Kuhaselällä kalastettiin, on sesonki”.

Korkeasaari, Kaunissaari, saaria, purjehdusseuran paviljonki, edelleen saaria. Sitten päästiinkin avoveteen. Vesi oli kirkastunut lietteestä ja yhtätoista solmua mentiin. Aallokko yltyi niin, että Tatjaanalla oli huivissa pitelemistä. Hei – tämä on elämää!

Mutta sattuipa minulle nolosti. Laivan salongissa viinerkahveilla olin huomannut laivamiehen, jolla oli kylttikin rinnassa. Minulla ei ollut kakkuloita, joten en nähnyt mitä siinä luki (todennäköisesti Sirpan bussi). Tätä miesparkaa pommitin monilla kysymyksillä ihmetellen, kun hän ei tiennyt mistään. Kahden tunnin risteilyn jälkeen oli edessä kotimatka, ja huomasin laivamiehen, ellei peräti kipparin, olevan meidän bussikuski. Olin käyttänyt auton keskiovea, enkä siksi ollut tunnistanut. Kerroin hänelle erehdyksestäni. Siitä syntyi makeat naurut.

Nyt sitten on kiitoksen vuoro. Erityisesti Taimille ja kivalle porukalle. Ilmojen Haltijalle. Sillä noustessamme bussiin, alkoi sataan maahan asti. Tampereen päässä paistoi kun pyöräilin kotiin, sitten alkoi taas tuo tämän kesän tuttu ilmiö. Kiitosta vaan, Porvoon mitalla.

Seuraavana aamuna tämä reissu-Dooris lähti toisen porukan kanssa Viikinsaareen tyynelle Pyhäjärvelle. Pyh! Se nyt ei paljon mitään ollut eiliseen verrattuna.

Teksti: Satu Ponsio
Kuvat: Marko Heikkilä