|
|
|
|
Seitsemäs vuosikerta, numero 5, joulukuu 1997 |
||
 Elokuvaterapia Elokuvaterapia tarkoittaa elävän kuvan käyttämistä hoidollisesti. Elokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea elävää kuvaa, teatterielokuvista televisio-ohjelmiin, ja hoito ymmärretään koettuja ongelmia, haittoja, häiriöitä tai muita ei-toivottuja olotiloja parantavaksi ja eheyttäväksi, kasvua tukevaksi sekä elä-mänkaaren suomia mahdollisuuksia hyödyntäväksi toiminnaksi. Fysiologisesti elokuva perustuu jälkikuvailmiöön eli silmän verkkokalvon reaktiohitauteen, aivojem-me "valehtelemaan" todellisuuden illuusioon. Yksittäinen kuva säilyy verkkokalvolla 1/16 sekuntia ja kun toisistaan erillisiä kuvia liikutetaan silmien edessä vähintään 16 kuvaa sekunnissa (elokuvassa nopeus on 24 kuvaa sekunnissa) koemme kuvat elävinä ja aitoina. Elokuva muistuttaakin kaikista taiteista eniten todellisuutta ja elämää, jonka aistimme ympärillämme. Siksi se myös koetaan usein niin vaikuttavana. Elämän kaltaisuus tekee elokuvasta uskottavan ja edesauttaa voimakkaidenkin tunteiden kokemista. Etenkin elokuvateatterin pimeydessä, jossa vapaudumme tietoisen minuutemme kah-leista sekä ulkoisista häiriötekijöistä, voimme kohdata tunnemaailmamme aidoimmillaan. Kuten kaikki taide, elokuvakin pohjautuu passiiviseen transferenssi-suhteeseen (tunteensiirtoon), eli katsoja projisoi, heijastaa valkokankaalla näkyviin stimulantteihin, hahmoihin ja tapahtumiin omia tunteitaan ja antaa niille arvovarauksia, omia merkityksiään. Elokuva heijastaa katsojan tajunnan todellisuutta. Se mitä katsoja kokee ja mistä liikuttuu on hän itse, hänen omat tunteensa. Elokuvissa koettu kauhu, jännitys, rakkaus, rivous, syyllisyys tai vastaavat tuntemukset eivät tule elokuvasta, sen elottomista ruuduista, vaan katsojan omasta tajunnasta, hänen tunnemaailmastaan, omasta historiastaan. Kukin katsoja kohtaa elokuvassa oman itsensä, omat voimansa ja heikkoutensa, alitajuiset reagointimallinsa, pelkonsa ja toiveensa. Heijastamme tiedostamatta omia subjektiivisia mielikuviamme elokuvan hahmoihin ja tapahtumiin. Annamme näyttelijöille ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä sekä teoille selityksiä, joiden kuvittelemme vastaavan todellisuutta. Meillä on kiehtova, unien todeksi kokemisen kaltainen tarve uskoa elokuvan hahmoihin ja tapahtumiin sekä sukeltaa itse niihin sisälle, tapahtumien keskipisteeseen, niiden vietäväksi. Elokuvan vaikuttaa kahdessa ulottuvuudessa: peilinä ja ikkunana. Peiliulottuvuus "näyttää" katsojalle tämän omia tunteita,jotka heräävät henkiin valkokankaan illuusiosta. Intensiivisessä elokuvakokemuksessa katsoja elää voimakkaasti mukana: nauraa, jännittyy, pelkää, kiihottuu, itkee, raivostuu, rakastuu ja niin edelleen. Peilistä näkyy minäkuva. Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua omaan itseen syvällisemmin ja kohdata elokuvan stimuloimia tai siihen heijastettuja tunteita sekä pohtia niitä ja niiden merkitystä. Peili edustaa analyyttistä, oivallusta tuottavaa ulottuvuutta. Analyyttinen elokuvaterapia työskentelee ensisijaisesti itsetuntemuksen ja tajunnan (tietojen, asenteiden, uskomusten, normien) parissa. Ikkuna näyttää puolestaan kuvaa maailmasta, ihmisten tavoista elää sekä kohdata elämän haasteita ja vastata niihin. Toisin kuten arkielämässä, elokuvissa voimme - itseasiassa meidän pitää - kurkistaa tirkistelijöiden tavoin ventovieraiden ihmisten yksityiselämään. Opimme erilaisista reagointi- ja käyttäytymismalleista sekä erilaisten elämäntilanteiden ja tunteiden kohtaamisesta. Ikkuna edustaa oppimisterapeuttisia keinoja hyödyntävää supportiivista, tukea antavaa ulottuvuutta. Siis: valkokangas tarjoaa ärsykkeitä, virikkeitä sekä merkkejä, joista katsoja luo tunteita, selityksiä ja merkityksiä. Teoreettisesti elokuvan vaikutus jakautuu neljään tekijään: identifikaatioon, projektioon, imitaatioon sekä idealisaatioon. Pyrimme tunnistamaan elokuvan hahmot antamalla heille filmin alkusekunneista lähtien erilaisia arvovarauksia sekä oletuksia heidän olemuksestaan, tarkoituksistaan ja taustoistaan. Kuten elämässä yleensäkin, toimimme paljolti arvo- ja moraalisidonnaisesti hyvä-huono, oikea-väärä -tasolla luomalla hahmoista sekä ilmiöistä positiivisia tai negatiivisia peruskäsityksiä. Luomme pelkistettyjä mielikuvia hyvyydestä ja pahuudesta. Toivomme sankareiden, joihin olemme samastuneet, saavuttavan kaikki-voipaisuuden ja kuolemattomuuden sekä pahuutta huokuville anti-sankareille ansioittensa mukaisen tylyn lopun. Elokuvaterapiaa tehdään aktiivisena ja passiivisena, niin yksilö- kuin ryhmätera-pianakin sekä itsehoitona. Itsehoito on ylivoimaisesti käytetyin elokuvaterapian muoto. Aktiivinen elokuvaterapia tarkoittaa itsetehtyjen elokuvatallenteiden hoidollista käyttöä. Tässä yhteydessä korostuu paitsi oman, ainutkertaisen luovuuden hyödyntäminen myös body image eli kehonkuvaulottuvuus. Elokuvan tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä itsensä ulkopuolisen silmin. Videokuvauksen helppous sekä sen edullisuus on tuonut elokuvan tekemisen kaikkien halukkaiden ulottuville. Usein kotivideot ovatkin niitä kaikkein rakkaimpia, katsotuimpia ja samalla myös terapeuttisimpia elokuvia. Tekniikan kehittyminen on mahdollistanut interaktiivisen elokuvaterapian. 3D-tekniikalla toteutettu Nintendo 64 sekä jotkut tietokonepelit edustavat tätä vuorovaikutuksellista itsehoitomuotoa parhaimmillaan. Passiivinen elokuvaterapia tarkoittaa valmiiden elokuvien hoidollista käyttöä, joka voi olla erittäin moninaista. Nyrkkisääntönä voidaan todeta, että kaikki hyväksi koetut elokuvat ovat myös hoidollisesti hyviä. Komedia, viihde ja romantiikka soveltuvat erityisesti mielialaa piristämään sekä stressiä lieventämään. Jännitys, kauhu, seikkailu ja action laventavat pelkojen kohtaamisen ja niiden voittamisen kautta kukaties myös turvalliseksi koettua elämänkehää, lisäävät rohkeutta kohdata arkielämässä uusia ja pelottavaa asioita. Kaikessa terapiassa siinä käytetty muoto on vain väline, kuin ajoneuvo matkattaessa lähtöpisteestä kohteeseen. Elokuvaterapiassakin elokuva on vain joko kahden tai useamman henkilön muodostaman ihmissuhteen tai yksilön itsesuhteen väline. Ei ole olemassa parantavia sanoja, lauseita, ajatuksia, kuvia, elokuvia, ääniä, liikkeitä tms. sinänsä. On olemassa vain parantavia merkityssuhteita, esimerkiksi sanojen, kuvien tai äänien suhde aikaan, paikkaan, tunteeseen tai henkilöön. Parantava merkityssuhde, kuten elämä itsekin, on jokaiselle ainut-kertainen ja aina erilainen, alati muuttuva. Elokuvan ainoa tarkoitus on tulla katsotuksi. Se tyydyttää haluamme tirkistellä kulissien taakse sekä salatuista ikkunoista ja ovista sisälle. Elokuva tarjoaakin meille mahdollisuuden kohdata kanssaihmistemme oletetun elon ihanuus ja autuus koko kuvassa. Emme vie illasta toiseen jakkaraa naapureidemme olo- ja makuuhuoneisiin, mutta elokuvateatterin pimeydessä kohtaamme salaisuuksista suurimmatkin moraalisesti hyväksytyssä muodossa. Ja usein myös kasvamme ihmisinä. Täydennymme ja eheydymme hyödyntämään elämänkaaren meille suomia mahdollisuuksia.
Pekka Mäkipää
|
|
|