Yhdeksäs vuosikerta, numero 1, tammikuu 1999

dg F.32.2 vakava masennustila - minun tarinani

Mietin hetken millä sanoilla alkaisin kirjoittamaan, sitten päätin, aloitan kaiken aivan alusta. Minulla on enemmän kuin hyvät välit vanhempiini ja minulla on rakastava aviomies. Tämä tarina alkoi kuitenkin 13.3.1998 perjantaina. Sitä ennen olin 22-vuotias helsinkiläinen menestyneen perheen menestyvä tytär, työskentelin atk-alalla globaalissa yrityksessä, minulla oli hyvät uranluonti mahdollisuudet, olin jo onnistunut uupumattomuutomuuteni ja onnenikin avulla pääsemään paikalleni. Esimieheni oli kuitenkin kaikille käytökseltään törkeä, suhtautuminen häneen vei paljon energiaani. Huomasin olevani erittäin lähellä loppuunpalamista, jokainen arki aamu tuntui helvetiltä, kaikki työpäivät odotin kellon lähenevän neljää, jotta pääsisin kotini rauhaan. Tähän aikaan seurustelin nykyisen aviomieheni , tamperelaisen diplomi-insinööri opiskelijan kanssa. Olin kokenut paljon takaiskuja miessuhteissani, mutta nyt uskoin ihmiseen, monen vuoden jälkeen. Kunnes edellämainittu päivämäärä koitti, miesystäväni petti minua järkyttävässä humalatilassa, eikä itse muista näin jälkeenpäin juuri muuta, kuin että lopulta hän ei pystynytkään suorittamaan "tehtävää" loppuun toisen naisen kanssa, minun takiani. Tänä päivänä kai uskon sen. Mutta luottamukseni meni, se oli kuitenkin ensimmäinen kerta elämässäni kun en juossut pakoon, jäin pitkän harkinnan jälkeen hänen luokseen. Menin Mehiläisen sairaalaan psykiatrin vastaanotolle, hän oli hyvin kiireinen mies, ei halunnut keskustella kanssani, kysyi vain oireitani ja keskeytti minut kun yritin kertoa tuntojani. Hän määräsi minulle Tolvon tabletteja 2 per ilta, sekä Stesolid bentsodiatsepiinia 3 kertaa per päivä, hän unohti mainita minulle että bentsodiatsepiini on nopeaa riippuvuutta aiheuttava, Ruotsissa huumeeksi luokiteltava kuivaviina. Muutin Tampereelle mieheni luokse, joka ymmärsi virheensä, jota minä kutsun onnettomuudeksi. Hän teki kaikkensa auttaakseen minua. Minusta tuli lääkeriippuvainen, makasin sängyssä päivästä toiseen ja söin Stesolideja. Näin painajaisia, join, viiltelin ranteeni. Ja otin lääkkeiden yliannostuksen, miehelleni ei haluttu sairaalassa kertoa totuutta, mutta psykiatrini sanoi että mikäli ambulanssi ei olisi tullut niin nopeasti, olisin saattanut kuolla matkalla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Olin sairaslomalla B-lausunnolla, aluksi minulle kirjoitettiin puolen vuoden sairasloma. En jaksanut tehdä juuri muuta kuin lukea Raamattua, kirjoittaa tuskaisia runoja, ja pitää päiväkirjaa kamalista päivistäni ja jatkuvista painajaisista, sittemmin poltin tuon punaisen kirjan. Koska olin kirjoittanut asioita joita en muistanut, Stesolid siirtää ihmissuhdeshokin läpikäymistä , se ei paranna mitään. Kirjastani luin tapahtumia joita en lainkaan muistanut. Minulle oli erittäin vaikeaa päästä irti Stesolidista., vaikka olin käyttänyt sitä vain noin kuukauden jatkuvasti, ennenkuin tajusin ottaa selvää kirjallisista tietolähteistä, mitä oikein söin. Tajusin että syömäni lääke on muunmuassa narkomaanien sijaisaine, jos he eivät saa annostaan, he hakevat korviketta kadulta , tämä korvike on viina ja bentsodiatsepiini, joita ovat muunmuassa juuri Stesolid, Diapam, Oxepam jne. Irrottautuessani Stesolidista sain näköhäiriöitä, äärettömiä päänsärkykohtauksia, raivokohtauksia ja itkukohtauksia. Luojan kiitos tiesin niiden johtuvan bentsodiatsepiinin puutteesta, enkä luullut sen kuuluvan depressiooni, kuten monet muut ovat luulleet, sillä psykiatrien lempipuuhaa on reseptien kirjoittaminen, ei puheellinen terapia, mikä on juuri sitä mitä me tarvitsemme. Psykiatreista hyvin monet unohtavat että puhuminen on tärkeintä meille, joiden depressio on alkanut normaalista reagoinnista elämään, he haluavat vain kirjoittaa rauhoittavia reseptejä, psyykenlääkkeitä neuroleptejä, harvemmin mianseriineja. Neuroleptit useimmiten ovat tarkoitettu skitsofrenian hoitoon, minä en ole skitsofreenikko, silti kaapissani on Peratsin nimistä lääkettä, jota en ota, mutta lääkärini on sen minulle määrännyt. Tunteet mitä olen tänä aikana kokenut, ovat ailahdelleet laidasta laitaan, olen tuntenut pelkoa, olen tuntenut turvaa, joskus iloakin, useimmiten surua ja väsymystä. Kuitenkin olen onnellinen siitä että en ole onnistunut itsemurha yrityksissäni, sillä minun on opittava ajattelemaan ja myös ymmärrettävä se, että elämän ilot koostuvat pienistä asioista, esimerkiksi siitä että ostan pienen halvan joululahjan äidilleni, tai vaikka itselleni ja paketoin sen kauniisti, tai siitä että menen ulos koirani kanssa, katson miten se iloitsee ensilumesta, tai siitä että siivoan kotiani ja koitan keksiä jotain kaunista ja piristävää tai ripustan jouluvaloja ikkunoihin. Ei onnellisuus ole yksi iso asia, kuten lottovoitto, voidaan sanoa että lottovoitto on se kun löytää itsestään edes jotain sellaista mikä tekee hetkeksi iloiseksi. Psykiatrit eivät voi määrätä lääkkeitä masennukseen, jos he eivät keskustele, puhu, puhu paljon potilaansa kanssa. Sillä he eivät tiedä mitään masennuksesta, näin voidaan todella sanoa, koska masennus ja sen syyt ovat yksilöllisiä, me kaikki olemme yksilöitä, meitä on kuunneltava ja sen mukaan määrättävä hoito-ohjelmamme. Masennus on kansantauti jota jossain muodossa esiintyy joskus lähes jokaisella, mutta syyt masennukseen ovat äärilaidasta toiseen. Ei psykiatri voi sanoa: ahaa, viilsit ranteesi, määrään sinulle Neuroleptejä jotta rauhoitut ja annanpa vielä Bentsodiatsepiini reseptin. Toiset eivät tarvitse niitä, toiset tarvitsevat, psykiatrien on herättävä ja tajuttava että masennustila ei koskaan johdu samasta syystä esimerkiksi sadalla ihmisellä, on tajuttava että on myös perehdyttävä ihmisen mielenlaatuun ja sielunelämään, kuinka itsemurha herkkä kukin on, miten usein tapaamisia on sovittava, millainen ja miten kiinteä hoito-ohjelma laaditaan. Sen olen oppinut, että psykiatrit ovat vain ihmisiä, usein jopa yleislääkärit pystyvät hoitamaan masennuspotilasta paremmin, sillä masennuspotilas ei kaipaa yläpuolelleen noussutta lääkemääräysaddiktia, vaan nimenomaan maanläheisen ihmisen joka kuuntelee ja kannustaa, ja osaa myös lohduttaa, ei ole mikään päänsilittelijä, mutta ei myöskään liian kova. Olen myös oppinut, että psykiatrini määrättyä minulle tiettyä lääkeainetta, tarkastan aina esimerkiksi Pharmaca Phennicasta mitä minulle on annettu, ennenkuin alan syömään lääkettä säännöllisesti. Pääsin alkukesästä taistelun jälkeen irti Stesolidista, jonka jälkeen minulle määrättiin Diapamia, samaa ainetta vain erivalmistaja. En syönyt, lääkärini on taas määrännyt minulle Stesolidia x 3 krt/vrk, ne ovat kylpyhuoneen kaapissa, pyrin välttämään niiden ottamista, ne aiheuttavat jatkuvasti käytettynä minulle riippuvuuden jo noin viikon käytön jälkeen. Itsetuntoni on on hiukan kohonnut, masennuksen alkaessa se katosi täysin. Uskon jo osittain itseeni, minulla on jälleen unelmia, unelmia ulkomaista, unelmia eläimistä, siitä millaisen talon jonain päivänä haluan. Ennenkaikkea tajusin, että tärkeintä on sisäinen rauha, ja se ettei ihminen saa alentua vihaamaan ketään. Anteeksianto on ihmisen suurin voima. Minun kevääni oli epäilystä, pelkoa, vihaa, tuskaa ja lääkehelvettiä. Elin tokkuraisessa maailmassani välittämättä kenestäkään muusta. Paras ystäväni oli tumma olut pullo, tai se että menin baariin, kirjoitin oluttuoppini ääressä, mietin, en koskaan puhunut kenellekään. Lähdin kotiin ja itkin mieheni olkaa vasten, tällöin olimme jo muuttaneet yhteen, olin lähtenyt Helsingistä. Irtauduttuani Stesolidista, elämäni parani hiukan. Aloin rullaluistelemaan, istuin aurinkoiset päivät parvekkeella ja kirjoitin. Yksin en kuitenkaan uskaltanut mennä edes kirjastoon, niin araksi Stesolid oli minut tehnyt. Useana päivänä luen lehdistä, kuinka kullakin silikonitissit omaavalla julkisuudenhakuisella ex-missillä on syvä masennus tai burnout, seuraavalla viikolla saan lukea etusivun otsikosta kuinka samainen henkilö parani masennuksestaan oltuaan viikon Cayman saarten auringossa. Se saa minut nauramaan, onko masennuksesta tullut muotitauti? Ehkäpä niin, mutta ne jotka sitä todella sairastavat tietävät mikä on totuus. Masennus saattaa kestää useita vuosia, välillä voidaan paremmin, välillä huonommin. Joskus löytyy voimaa itsestään, joskus ei. Ihmiset käsittävät hyvin usein depression väärin, siksi sitä sairastavat ihmiset peittelevät sairauttaan, mikä vain pahentaa asiaa. Itse en enää jaksa välittää, kerron sairastavani depressiota ajattelevat ihmiset minusta mitä tahansa, depressioon voi sairastua kuka vain, milloin vain, ikään näköön ja asemaan katsomatta. Se ei ole hävettävä asia missään tapauksessa. En välitä, kun huomaan kaupan kassan tuijottavan arpista rannettani maksaessani ostokseni. Ajattelen vain että ajattele sinä mitä tykkäät. Joskus jopa provosoivan pitkään pidän rannettani esillä huomattuani jonkun tuijottavan sitä. Kesä paransi minua kevääseen nähden hyvinkin paljon, uskaltauduin opiskelemaan, vaikkakin se on minulle vaikeaa. Yritän pukeutua kauniisti ja siististi, pitää kotini viihtyisänä, tällaiset pienet asiat saavat minut voimaan paremmin. Syksyllä yritin uskotella itselleni olevani terve, minähän opiskelin, en enää ollut riippuvainen Stesolidista, nauroin yhdessä kurssikavereideni kanssa, sain tenteistä kiitettäviä. Sitten pamahti uudelleen, eräs mieheni sukulainen sai minut lähes romahtamaan. Minulta jäi tenttejä väliin, sain taas sairaslomaa, en tiedä mitä opiskeluilleni tapahtuu. Vanhempani sanovat että älä välitä vieraista, älä anna heidän loukata sinua. Mutta depressioitunutta ihmisitä on täysin ulkopuolisenkin hyvin helppoa loukata. Niin paljon toivon, että minäkin valmistuisin keväällä muiden mukana, että oppilaitokseni ottaisi sairauteni huomioon, mitä olen heiltä pyytänytkin. Haluaisin Ranskaan opiskelemaan kieltä, mutta sen edellytyksenä on valmistumiseni seuraavana keväänä. Olen kuitenkin jo sopeutunut ajatukseen, etten ehkä valmistu, en halua romahtaa siitä syystä uudelleen. Minun on vain kestettävä, silloin on keksittävä toinen reitti Ranskalaiseen yliopistoon. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, en löydä itselleni sopivia rehellisiä persoonia, pinnallisuuteen olen liian väsynyt, vietän aikaa koirani ja mieheni kanssa, sekä paljon yksinäni. Kirjoitan paljon, viikottain vanhemmilleni, veljelleni ja vaarilleni. En luota ihmisiin, mutta pikkuhiljaa kun alan luottamaan taas uudelleen itseeni, saan kerättyä voimia antaa luottamustani myös toisille ihmisille. Tiedän tämän olevan pitkä prosessi, läheiseni tietävät että minua ei saa painostaa etenemään liian nopeasti, masennukseen ei ole ihmelääkettä joka antaa ihmeparannuksen. Masennus on vakava sairaustila, joka saattaa useinkin johtaa itsemurhaan, tätä varten läheisten tuki ja ymmärrys on erittäin tärkeätä. Jos ihmisellä ei ole ketään, on olemassa myös tukiryhmiä missä yksinäiset voivat kokoontua, tosin tiedän itse että on suuri kynnys uskaltaa mennä ryhmäterapiaan, mutta uskon sen auttavan. Jaksan eteenpäin unelmieni voimalla ~ "niin kauan kuin on elämää, on toivoa".

nimimerkki: Anu Christensen 23.

< Takaisin Kipunoita-lehden etusivulle