Nro 2, 2000 - 4. vuosikerta
<- takaisin Mielekäs -lehden etusivulle
Kaksisuuntainen mielialahäiriö - arvioitua yleisempi mielenterveyden ongelma nykyajassa
Maanisdepressiivinen eli kaksisuuntainen mielialahäiriö aikaa tavallisimmin varhaisessa aikuisiässä. Sairaudelle on ominaista mielialan säätelyjärjestelmien epäkunto. Maanisuus ja masentuneisuus, tunnetilojen eri puolet, vaihtelevat. Sairauden kulku on pitkäaikainen, ja se aiheuttaa kärsimystä myös potilaan läheisille. Sairauden varhainen tunnistaminen ja varomerkkien eli pahenemisvaiheita. Ennakoivien oireiden tiedostaminen on tärkeää. Sairausjaksojen uusiutumista voidaan tehokkaasti estää säännöllisillä elintavoilia ja lääkehoidolla. Sairaus on välillä täysin oireettomassa vaiheessa pitkiäkin aikoja.
Maniavaihe alkaa usein äkillisesti. Sen taustalta löytyy tavallisesti rasittavia elämänolosuhteita, menetyksiä ja valvomista. Oireina ovat ylikierroksilla eläminen, kiihtynyt ajatustoiminta ja puheliaisuuden lisääntyminen. Sairauden kuvaan kuuluvat myös sosiaalinen estottomuus, vähentynyt unen tarve, kohonnut itsetunto, keskittymiskyvyttömyys ja vastuuton käyttäytyminen.
Maaninen potilas on ympäristölleen rasittava. Hän aiheuttaa itselleen suurta vahinkoa sotkemalla ihmissuhteensa, tekemällä epärealistisia kauppoja ja sekoittamalla raha-asiansa. Maanisessa vaiheessa oleva ihminen kokee olevansa elämänsä kunnossa, huipputehokas ja -energinen eikä missään mielessä sairas, joten hän ei itse koe tarvetta hakeutua hoitoon. Niinpä hänet joudutaan usein toimittamaan sairaalahoitoon tahdostaan riippumatta. Sairauden kieltäminen on usein psyykkinen keino hallita avuttomuuden tunteita ja sairauteen liittyvää häpeää.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksot ovat samanlaisia kuin tavallisessa masennuksessakin. Oirekuvassa voi olla erojakin. Ikään kuin manian toisena vastapuolena masennukseen voi liittyä jähmettynyttä oloa, lisääntynyttä unen tarvetta ja ruokahalua. Heikentynyt kiinnostus ihmisiin ja asioihin, jatkuva huoli, surumielisyys, väsymys, haluttomuus ja masentunut mieliala ovat tavallisia.
Sairaudessa voidaan erottaa erilaisia muotoja. Puhutaan tyyppi I ja tyyppi II häiriöistä. Tyyppi I sisältää vaihdellen maanisia, masennus- tai sekamuotoisia jaksoja. Sekamuotoista jaksoa luonnehtii maanisten ja masennusvaiheiden nopea vuorottelu jopa saman vuorokauden sisällä. Tämä muoto on yhtä yleinen sekä naisilla että miehillä. Yli puolella naisista se alkaa masennusjaksolla, kun taas maaninen alku on miehillä tavallisempi.
Tyyppi I:ssa vaihtelevat hypomaaniset ja masennusjaksot, mutta maanisia vaiheita ei ole ollenkaan. Hypomania muistuttaa maniaa, mutta on lievempi tila. Tämä on yleisempi naisilla. Siihen liittyy usein alkoholiriippuvuutta ja persoonallisuushäiriöitä.
Lääkehoidoilla on tärkeä merkitys sairauden hallinnassa, Se edellyttää, että potilas hyväksyy sairauden ja sairastumisalttiuden. Lääkitys riippuu sairauden vaiheesta. Mielialaa tasoittavat lääkkeet ovat avainasemassa ja niitä käytetään myös ehkäisevässä mielessä. Estohoito on tarpeen aina, kun on esiintynyt kaksi tai useampia sairausjaksoja. Lääkehoitoon on viime vuosina tullut useita uusia mahdollisuuksia.
Koska psyykkisesti rasittavat tilanteet ovat keskeisiä mania- ja depressiojaksoja laukaisevia tekijöitä, erilaiset psyykkistä tasapainoa rakentavat terapiat ovat hyödyllisiä. Potilaat ovat hyvin erilaisia ja yksi hyötyy kognitiivisesta psykoterapiasta, toinen psykodynaamisesta yksilöterapiasta, kolmas ratkaisukeskeisestä lyhytterapiasta, neljäs rentoutusharjoituksista. Näin ollen mitään ehdotonta hoitosuositusta ei ole terapioiden suhteen. Perheen mukaanotto hoitoon on aina tarpeellista, koska kaksisuuntainen mielialahäiriö toistuvine masennuksineen ja manioineen vaikuttaa syvällisesti perhesuhteisiin.
Terveet, säännölliset elintavat edistävät mielenterveyttä. Alkoholin liikakäytön estäminen, normaali unen määrä, lomien jaksottaminen ja harrastukset ovat tärkeitä. Ulkomailla on saatu hyviä kokemuksia kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien potilaiden ryhmistä. Niiden luonne on opastava, vetäjät ja potilastoverit opettavat toisilleen sairauden hallintaa, varomerkkejä ja vuorovaikutustaitoja. Tampereella ei tällaista ryhmää vielä ole, mutta olisiko syytä perustaa?
Eila Heikkinen
Ylilääkäri