<- takaisin Mielekäs -lehden etusivulle

Emeritusprofessori Antti Eskola:
Arvokkuus ja solidaarisuus ihmisen kohtaamisessa on tärkeintä

Antti Eskola on eläkkeelle jäänyt sosiaalipsykologian professori - emeritusprofessori, "valtiota täysin palvellut", niin kuin hän emerituksen itse suomentaa .Sosiaalipsykologia tutkii sitä, mitä ihmisten välisessä yhteistoiminnallisessa vuorovaikutuksessa tapahtuu. Sosiologia, yhteiskuntaa tutkiva tiede, psykologia, ihmistä tutkiva tiede, ja antropologia, ihmisen ruumiillista ryhmäkäyttäytymistä koskeva tiede, kaipaavat lisäkseen Antti Eskolan sanoin siltatieteen, jota kutsutaan sosiaalipsykologiaksi. Antti Eskolaa on kiinnostanut, kuinka tutkia ihmistä. Ihmisen tutkiminen poikkeaa elottoman luonnon tutkimisesta, jota luonnontiede tutkii. Eskola on tehnyt asennetutkimuksia esimerkiksi isänmaallisuudesta, maalaisista ja kaupunkilaisista; yleensä siis yhteiskunnan säilyttämisen ja puolustamisen asenteista ja yhteiskunnallisista arvostuksista. Paitsi oppikirjoja hän on kirjoittanut keskustelukirjoja, kuten Vasen laita lavea, Suomi sulo Pohjola ja 1990-luvulla Sotapäiväkirjan ja Työpäiväkirjan. Uusimmassa teoksessaan Uskon tunnustelua. Mitä Jumalasta pitäisi ajatella hän pohdiskelee suhdettaan uskoon, uskontoon ja Jumalaan.

Eläkkeelle jääminen - kriisi?

Antti Eskola jäi eläkkeelle syksyllä 1997 - En tunne kuitenkaan vielä oikein olevani eläkkeellä, hän sanoo. - Luennoin ja kirjoitan kirjoja edelleenkin. Tuntuu kuin olisin saanut pitkän apurahan. Tosin tietenkin niukemmalla joutuu elämään kuin ennen, hän tilittää tuntojaan aika tyytyväisen oloisen eikä kriisistä ole tietoakaan. - Terveyteen liittyvät huolet tietenkin lisääntyvät iän myötä. Harva se päivä, että en ole kuullut jonkun ystävän sairastuneen. On selvää, että sairaudet muuttavat elämää, hän jatkaa.

- On monia tapoja elää sen jälkeen , kun on jäänyt ansiotyöstä pois - ei ole yhtä ja yhtenäistä tapaa viettää eläkepäiviä. On paljon pikkujuttuja, joihin voi tarttua kiinni ja joista voi innostua. Itse en osaa laittaa ruokaa, mutta voin kuvitella, että jos en kirjoittaisi, voisin opetella ruoanlaittoa - ja jopa innostua ja nauttia siitä. Pitää olla valmis keksimään uusia asioita.

Arvot tärkeysjärjestykseen

- Tässä vaiheessa useimmat varmasti puntaroivat mitä vielä ehtii tehdä. Samaten tilittelee menneen elämän tekemisiä ja ajatuksia. Itse olen huomannut, että muutamia perusajatuksiani minun ei ole tarvinnut tarkistaa.

Tärkeänä asiana elämässään Antti Eskola mainitsee uskon merkityksen pohdinnan. - Uskon pohdinta on ehkä nuoruusvuosieni teoksissa ollut piilossa muiden kysymysten alla. Olen kuitenkin pohtinut jo varhain esimerkiksi uskonnollista kielenkäyttöä. Kirkon kritiikkini havaittiin, ja tämä osoitti, etten puhunut yhdentekevistä asioista.

- Tasa-arvoisuus on myös kiinnostanut aina. Uskonnon ja kirkon roolin pohdintojen yhteydessä olen aina lähtenyt siitä, että uskonnollisesti ja ei-uskonnollisesti suuntautuneet ovat tasa-arvoisia - toinen ei ole huonompi toista. Hän korostaa kuitenkin, että vaikka hän onkin kirkon kritiikkiä esittänyt, hän ei ole ollut koskaan ateisti. - Mutta kristitty voi puolustaa uskonnottoman oikeuksia niin kuin hetero toimii SETA:ssa sekaroolisen tasa-arvon puolesta.

- Tietoinen asioiden pohdinta on yksi suurimpia ihmisen nautintoja. Minun kotini on ollut yhteiskuntatiede ja sen tapa ajatella ja pohtia elämänilmiöitä. Mutta myös triviaalitieto kiinnostaa minua. Uskon, että kaikki ihmiset pohjimmiltaan ovat kiinnostuneita tiedosta. Antti Eskola kuitenkin korostaa, että vaikka tieto on tärkeää, se ei yksin riitä: pitää myös uskoa ja luottaa.

Poikkeavan huomaaminen yhteisössä

Normaaliuden määrittelyssä on kaksi linjaa. Ensinnäkin voidaan asettaa normi. Se joka täyttää normit on normaali. Toiseksi normaalina voidaan pitää sitä, mikä on tilastollisesti yleistä. Normaaliksi voi kutsua jotakin vakiintunutta tilaa, kuten että yhteisössämme on yksi prosentti skitsofreniaa sairastavia.

Lääkärikunta voi määritellä normaaliuden rajat. Esimerkiksi 40-luvulla ei CP-vammaa ei tunnettu. Kyläyhteisössä todettiin vain, että "se hullu poika tai tyttö". Antti Eskola jatkaa entisen ja nykyisen suhtautumistavan erojen pohdintaa. - Maalaisyhteisö antoi sijaa sille, että erilaisten tyyppien eläminen oli mahdollista.

- Esimerkiksi jollakulla oli kylähullun rooli. Hän voi elää milteipä jonkinlaisena taiteilijana, hänen puheitaan kuunneltiin. Samaten seksuaalisesti poikkeavaa ei raa´asti leimattu. "Seksuaalinen poikkeavuus" on myöhempi leima. Ennen saatettiin puhua vaikkapa setämiehistä.

- Nyt puhutaan "peräkammarin pojista". Nykyinen termi on vähättelevämpi kuin vanhat erilaisuutta kuvaavat termit.

- Kylähulluja siedettiin, ja he olivat väkivallattomia. Pärjättiin yhdessä. Poikkeavasta olisi helposti voitu saada väkivaltainen, jos kontrolli ja holhoaminen olisi ollut liiallista.

- Ymmärrän, että pakkohoito on joskus tarpeen. Mielestäni pakkohoito ei ole sinänsä hyvä eikä paha asia. Silloin kun ihminen on vaarallinen toisille, yhteiskunnalla on oikeus vaatia hoitoa. - Mutta jos ihminen on paha itselleen, asiaan on vaikeampi puuttua. - Toisaalta tietenkin voi miettiä, voiko tilaansa ymmärtämätön päättää asioistaan, jatkaa Eskola pohdintaansa. - Lääkärikunnalla pitää olla inhimillistä silmää tajuta potilaan tila. Potilas saattaa sairaana suostua hoitokeinoihin, joihin hän ei terveenä missään tapauksessa suostuisi.

Työyhteisö ja poikkeavuudet

- Itse olen työskennellyt tiedeyhteisössä. Siellä erilaisuuden sietäminen on aika suurta. Tietenkin voidaan joskus ajatella, että lähestytään välinpitämättömyyttä, sanoo Eskola. - Itse olen kohdannut työympäristössä kaksi itsemurhatapausta. Jälkeenpäin tietenkin olen ajatellut, enkö ennakkoon huomannut mitään oireita. Työyhteisössä on ehkä vaikea huomata ennakko-oireita. Näissäkin tapauksissa jälkeenpäin saattoi havaita, että mentiin liian lujaa. Ammatti-ihminen olisi varmaan huomannut liiallisen innostuksen tai liiallisen syrjään vetäytymisen. Työyhteisössä osattiin vain ihmetellä, että "se on sellainen". Ja sitten ei ollut enää mitään tehtävissä.

- Työyhteisössä pitäisi olla viisautta tarttua työtoverin asioihin. Mutta mitä sallivampi yhteisö on, sitä vaikeampi on puuttua toisten asioihin. - Syyllisyyttä en kuitenkaan näiden kahden itsemurhan yhteydessä ole kokenut. Liiallinen holhoaminenkaan ei olisi ollut hyvästä. Raja holhoamisen, huolenpidon ja välinpitämättömyyden välillä on liukuva.

Asunto on ihmiselle tärkeä

Asunto on lähtökohta ihmiselle: pitää olla paikka mistä lähteä ja minne tulla. Ilkka Taipale (kursivointi) ajaa aivan oikein asumisen asiaa.

- Esimerkiksi alkoholiongelmaisien olisi ehkä hyvä saada elää omissa asuntoloissaan pikemminkin kuin yksittäin joissain taloissa häiriökappaleina. Toisaalta hiljainen sairastunut ihminen voisi ihan hyvin asua "normaalissa" asumisyhteisössä. Ihmiset varmasti sietäisivät häntä.

Kilpailuttaminen edellyttää laadun seurantaa

Nykyään puhutaan jopa terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä kilpailuttamisesta. - Kilpailuttaminen on minulle neutraali sana, sanoo Antti Eskola. - Tärkeää on, miten kilpailuttaminen vaikuttaa laatuun. Kilpailuttaminen voi olla pahasta, jos lähdetään vain siitä, että otetaan vain se, joka on halpa. Valtion ja kuntien on seurattava laatua.

- Meillä on sosiaalihuollon alalla kokemuksia kilpailuttamisesta, sanoo Eskola. - Huutolaiset ja punaorvot hoidettiin kilpailuttamalla. Esimerkiksi Pohjanmaalla isännät huusivat itselleen edullisimmat hoidokit. Tähän ei pitäisi olla paluuta, hän toteaa..

Ihmisen on saatava säilyttää arvokkuutensa

- Silloin kun potilas on hoidonvastainen, pitää miettiä, miksi hän panee hoitoa vastaan. Jos potilaan vastaanpaneminen mitätöidään, tehdään suuria vahinkoja. Hyvä havaintoesimerkki mielestäni nähdään elokuvassa "Yksi lensi yli käenpesän".

- Uskon, että dementikolle riittää usein, että mennään vähän hitaammin. Jos vaaditaan, että asiat tehdään nopeasti, saadaan hankalia potilaita. Antti Eskola kertoo eräästä tutkimusselostuksesta. Dementikko osoittautui vaikeasti hoidettavaksi. Hän oli vihainen ja vastaanhangoitteleva. Häntä yritetiin saada askartelemaan ja häntä yritettiin kaikin tavoin viihdyttää. Potilas oli vain vihamielinen, ja hoitaja oli sitä mieltä, että potilaalle ei mikään kelpaa. Potilas oli akateemisen koulutuksen saanut henkilö. Tutkijan kehotuksesta hoitotyyliä muutettiin. Potilasta ei enää kohdeltu kuin lasta. Häntä puhuteltiin arvokkaasti, ja hänellä teetettiin töitä, jotka muistuttivat hänen aiempaa työtänsä enemmän. Ja tulos oli se, että potilas muuttui vaivattomaksi.

- Uskon, että henkilökunnan tulkinta potilaasta vaikuttaa paljolti potilaan käyttäytymiseen. Potilaan on saatava säilyttää arvokkuutensa, sanoo Antti Eskola. - Ihmisen täytyy saada pitää arvokkuutensa ja itse määritellä, mitä hänen arvokkuuteensa kuuluu.

Solidaarisuus hoitotyössä

Solidaarisuudella on ehkä sanana hiukan 70-luvun kielteistä kaikua. Antti Eskola määrittelee solidaarisuuden hoitotyössä seuraavasti: - Solidaarisuus on sitä, että oivaltaa, että myös minulle olisi voinut käydä näin. Ei ajatella, että minulle ei tapahdu noin, koska geenini ovat erilaiset, vaan että minulle ja minun lapsillenikin olisi voinut käydä näin. Tutkija Klaus Weckroth sanoo erään kirjansa otsikossa "Kuka tahansa voi olla X". Solidaarisuus on siis sen ymmärtämistä, että tietyissä oloissa myös minulle olisi voinut käydä samoin kuin lähimmäiselleni.

Vapaaehtoistoiminta - Eskolan mukaan - ehkä toteuttaa solidaarisuuden vaatimusta. Sitä ei tehdä pakosta. Hän kertoo, että esimerkiksi Tampereen yliopistossa useissa oppiaineissa voi opintoja korvata vapaaehtoistyöllä, josta tehdään raportti. - Usein opiskelija havaitsee, että auttamistyössä luonnostaan nousee yhteisyyden, solidaarisuuden tunne, Eskola tähdentää.

Ritva Sirniö

<- takaisin Mielekäs -lehden etusivulle