<- takaisin Mielekäs -lehden etusivulle

Veikon tarina
Akuutti aivokuume vei teho-osastolle

Sairastuin kesäkuussa - 97 akuuttiin aivokuumeeseen, joka puhkesi täysin yllättäen. Kerronkin nyt oman selviytymistarinani käyttäen osittain muiden minulle välittämiä tietoja, koska muististani on hävinnyt kaksi viikkoa tuon tapahtuman yhteydessä.

Olimme tutustumassa työpaikkani kanssa Lakialan tutkimuskeskukseen. Minulla oli kuusivuotias poikani Viljami mukanani. Matkalla ajoin kolarin ja koska käytökseni oli outoa, poliisit puhalluttivat minut ja veivät vielä Ylöjärven terveyskeskukseen huumetesteihin. Koska tulokset olivat kuitenkin negatiivisia, he saattelivat meidät kotiin.

Vaimoni tuli kotiin kuultuaan kolarista. Olin ollut aivan poissa tolaltani ja Viljamikin oli hätääntynyt. Vaimoni toimitti minut Hatanpäälle, josta minut vietiin suoraan Tays:n neurologian teho-osastolle. Siellä otettiin selkäydinnäyte, jossa valkosolut olivat merkittävästi koholla. Diagnoosi oli aivokuume.

Minulle aloitettiin myöskin asiklovisiiri -lääkitys suoraan suoneen. Kyseinen lääke tehoaa herpes-virukseen, mutta muille viruksille ei ole olemassa lääkehoitoa.

Minulla itselläni ei ole lainkaan omia muistikuvia kyseisen päivän tapahtumista. Ensimmäisen viikon aikana en myöskään tuntenut omaa perhettäni heidän käydessä minua tapaamassa. Voin vain kuvitella, miltä tilanne tuntui perheestäni, kun lääkäritkään eivät osanneet sanoa, mistä on kysymys.

Muistini alkoi kuitenkin pikkuhiljaa palautua. Ensimmäinen todellinen muistikuvani on aivojen magneettikuvauksesta. Kuvauksen suorittanut lääkäri oli jotenkin tutun näköinen. Hän olikin 30 vuoden takainen naapurini Kalajoelta. Silloin huomasin, että muististani ei ollut hävinnyt kuin tuo kahden viikon pituinen jakso.

Pääsin kolmen viikon jälkeen viikonlopuksi kotilomalle ja neljän viikon kuluttua kotihoitoon.

Lisää mietittävää aiheutti lääkäreiden epävarmuus, kun millekään tunnetulle virukselle ei löytynyt lukuisista kokeista huolimatta vasta-aineita. Kuvauksissa kävi myös ilmi, että aivoissani on vasemmalla puolella tyvitumakkeiden alueella muutoksia, jotka eivät ole aivokuumeen jäljiltä tyypillisiä. Epävarmuus tulevasta kalvoi henkisiä voimavarojani.

Syksyn kuluessa epätietoisuus vain kasvoi kun sairauteni aiheuttajan syy ei selvinnyt, mutta rauhattomuus, keskittymiskyvyn puute ja pakkoliikkeet jatkuivat ja tervehtymiseni hidastui.

Kuntoutumista ja takaiskuja

Onnekseni olin kuitenkin Tampereella ja minulla kävi hyvä tuuri, kun pääsin neurologi Aki Hietaharjun potilaaksi. Hän paneutui perusteellisesti tapaukseeni ilmeisesti kiinnostuksesta alaansa.

Hän löysi internetin välityksellä maailmasta kaksi vastaavaa tapausta. Minulla todettiin olevan fosfolipidi- vasta-ainetasot koholla ja lääkitys saatiin kohdalleen.

Myöskin neuropsykologi Aija Hakonen vaikutti ja vaikuttaa vieläkin merkittävästi kuntoutumiseeni. Hän nimittäin sai minut aloittamaan tällaiset kirjoitustyöt pyytämällä päivittäisen päiväkirjan kirjoittamista. Päiväkirjani avulla pääsin aivan uudelle alueelle elämässäni, eli kirjoittelen nyt päivittäin esimerkiksi lehtiartikkeleja, päiväkirjaani, kirjeitä sisaruksille, palautteita, mielipiteitä ja omaa historiaani.

Todellinen henkinen parantuminen alkoi keväällä 98, kun neurologini sanoi puhelimitse seuraavat sanat " No niin, Veikko kuuntele nyt tarkkaan. Mitään etenevää aivosairautta sinulla ei ole ja uusiutumisen riski on yhtä todennäköistä kuin muillakin terveillä ihmisillä".

Ne sanat muistan varmasti lopun elämääni. Niin suuri helpotus valtasi minut lähes kymmenen kuukauden epävarmuuden jälkeen.

Syksyllä 98 palasin työpaikalleni Satakunnan Lennostoon kuuden kuukauden työkokeiluun ja oli hiuskarvan varassa, ettei mielenterveyteni romuttunut täysin. Esimieheni olivat vaihtuneet sairauteni aikana, lennostossa ei työpanokselleni ollutkaan enää käyttöä, kuntoutustani tukemaan ei laadittu minkäänlaisia suunnitelmia lennoston taholta, lausunnot yritettiin salata minulta ja niissä keskityttiin epäolennaisuuksiin, kuten avainten hukkumiseen ja vastaaviin arviointeihin.

Työkokeilu keskeytettiin lääkärin ja oman arvion vuoksi ja minulle aloitettiin masennuslääkitys. Myös unensaanti turvattiin nukahtamislääkkeillä.

Voimaa vahvuuksista

Täydellisesti epäonnistuneen työkokeilun jälkeen itsetuntoni oli sirpaleina. Seuraava tapahtuma sai kuitenkin elämäni jälleen raiteilleen:

Äitini tuli käymään ja toi mukanaan lehtileikkeen, jossa luki "JUNKKAREIDEN VEIKKO AHOLA TOSI JUNKKARI, Veikko Ahola - Kalajokilaakson kuningas keskimatkoilla"

Edellä mainittu lehtileike oli julkaistu helmikuussa 1999 ilmestyneessä lehdessä.

Äitini toi mukanaan myöskin urheilu-urani aikana 1970-1984 keräämänsä lehtileikkeet, joista minulla itselläni ei ollut mitään tietoa.

Jo pikkupoikana kaikenlainen urheiluun liittyvä oli lähellä sydäntäni ja nuoruuteni kuluikin unelmani - olympiavoitosta - parissa.

Juoksin noin 50 000 km neljäntoista vuoden aikana. Päämatkani oli 1500 m "3.44,01" ja saavutinkin lukuisia SM-mitaleja lähinnä juniorisarjoissa. Myöskin miesten hallikisojen 1500 m hopea oli yksi urani tähtihetkiä.

Ajanjaksoon mahtui myöskin jonkin verran ongelmia, jotka näin jälkikäteen ajatellen kasvattivat nuorukaista kestämään elämänkin kolhuja. Sairastin kymmenen viikkoa sikotautia kivestulehduksen kera, kärsin iskiasvaivasta oikeassa pakarassa noin puoli vuotta ja vatsaviruksesta kuumeineen yli puoli vuotta.

Edellä mainitut sairaudet olivat urani kannalta toisaalta onnekkaita sattumia, koska osittain niiden avulla löysin balanssin harjoittelun ja levon välillä.

Urani päättyi syksyllä 1984, kun unelma karkasi käsistä ikääntymisen myötä.

Kun elämästä häipyi unelmat, tilalle tulivat kokeilut, jotka nuoruudessa olivat jääneet kokeilematta.

Tuli alkoholi, yöelämä ja muut lieveilmiöt. Liikuntaa en harrastanut ollenkaan lähes kymmeneen vuoteen ja painokin nousi 28 kg. Vuodet sisälsivät mukaviakin hetkiä, kuten poikieni syntymät ja heidän hoitonsa. Vaimoni Paulan kanssa oli myöskin mukavaa olla yhdessä ja työkavereidenkin kanssa mukavia hetkiä vietettiin.

Liikunnan pariin ajauduin uudelleen kymmenen vuoden tauon jälkeen, kun eräs työkaverini sivulauseessaan mainitsi, että on se tuo Veikko aika läski.

Lyötiin veto Cooperin testistä seuraavalle vuodelle

Tuolloin tapahtunut muutos elämässäni luultavasti pelasti minut tulevaisuudessani. Vedon seurauksena aloitin liikunnan ensin varovasti, kuitenkin lähes päivittäin, joko pyöräillen, sulkapallon, hiihdon, hölkän, kävelyn, uinnin tai kuntosaliharjoittelun merkeissä.

Hölkätessäni ei voinut enää puhua juoksemisesta. Huomasin kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua, että elimistöni vieläkin rakasti rasitusta. Viikko viikolta harjoitteluni tiivistyi ja vuoden 1996 aikana käytin erilaisiin liikuntamuotoihin 450 tuntia.

Äitini tuomien lehtileikkeiden avulla pääsin jälleen elämisen makuun. Aloitin leikekirjan keräämisen ja kirjoitin muutaman lehtiartikkelin, jotka myös julkaistiin.

Kirjoitustyöni auttoi minua selviytymään keväästä. Itsetuntokin nousi, kun huomasi, että on joskus ollut hyvä jossain, ja kirjoittaminenkin sujuu ilman minkäänlaista koulutusta.

Tämänhetkinen tilanteeni

Tällä hetkellä minulla on sairauteni jäljiltä pakkoliikkeitä, jotka näyttävät muutamien aiheettomien epäilyjen valossa häiritsevän kanssaihmisiäni enemmän kuin itseäni.

Tuntuu pahalta, kun minua epäillään aiheetta huumeiden tai alkoholin väärinkäytöstä. Tapauksia on kymmenkunta, viimeisin parin viikon takaa. Nämä tilanteet kyllä osoittavat kanssaihmisten kyvyttömyyttä sietää poikkeavia ja olenkin miettinyt miten voisin vaikuttaa asenteisiin. En ole keksinyt muuta kuin mielipideosaston Aamulehdessä ja jotain on jo julkaistukin.

Minulla on kuitenkin ollut sairauteni aikana ilonaiheitakin. Olen tehnyt sairauteni aikana omaehtoisen kuntoutukseni eteen monenlaisia asioita.

Liikunta on kuten ennenkin merkittävä osa elämääni. Lajit, joita harrastan, ovat moninaisia ja kokeilen edelleen myöskin uusia lajeja. Hiihto, pyöräily, soutu, sulkapallo, kuntosali ja kävely kuuluvat ohjelmaani jollakin tapaa viikoittain.

Keilailu, golf, rullaluistelu ja syöksylasku ovat jääneet kokeiluasteelle joko kalleutensa tai vaarallisuuden vuoksi.

Kirjoitustyöt vievät päivittäin aikaani jopa kolmekin tuntia. Kirjoittelen tällä hetkellä lehtiartikkeleja, omaa historiikkiani, kirjeitä sisaruksilleni, mielipidekirjoituksia eri lehtiin, päiväkirjaani, leikekirjani välilehtiä ja erilaisia kutsuja.

Kuluneen sairauteni aikana olen järjestellyt myöskin erilaisia, mielestäni onnistuneita, tapahtumia seuraavasti: luokkakokous, sulkapallokurssi, kaksi takkailtaa, kolme sulkapalloturnausta ja neljät tupaantuliaiset

Olen osallistunut myös erilaisiin talkoisiin viime vuoden aikana puiden pilkkomisesta liiterin tekoon noin 27 työpäivän verran.

Tekemistä on riittänyt, enkä ole sen lomassa ehtinyt kovinkaan paljoa miettiä työasioiden kohtaloa, vaikka kyllä nekin päivittäin mielessä käyvät.

Olen myöskin jo laatinut suunnitelmia tulevalle vuodelle. Niiden toteutuminen riippuu nyt siitä, joudunko vielä sopeutumaan työelämään. Aikani ei vain tahdo riittää ilman työhuoliakaan suunnitelmieni läpiviemiseen.

Nyt olen kuntoutusta halajava 43-vuotias.

Veikko Ahola

<- takaisin Mielekäs -lehden etusivulle