Pääkirjoitus:
Tunteet tienviittana
Olin juhlimassa ystävättäreni nelikymppisiä viikonloppuna. Keittiössä virisi keskustelu lasten kasvatuksesta. Yksi äideistä pohti, miksi on niin vaikeaa kestää oman lapsen pahaa mieltä ja kiukkua. Hän kertoi ahdistuvansa niissä tilanteissa niin valtavasti, että oli valmis lähtemään vaikka keskellä yötä hakemaan monen kilometrin päästä maitoa sitä vaativalle viisivuotiaalle. Toinen äiti kertoi pohtineensa samaa asiaa ja tulleensa siihen tulokseen, että vaikeus kestää lapsen kiukkua liittyi häneen omaan lapsuuteensa. Ankara isä ei sietänyt minkäänlaista kiukuttelua.
Jo aivan pienellä lapsella on kyky kokea ja tuntea erilaisia tunteita. Aina tunteiden ilmaiseminen ei ole kuitenkaan mahdollista. Lapsi oppii, että jotkut tietyt tunteet ovat ei-toivottuja. Jos näytän olevani vihainen, äiti tulee surulliseksi. Koska olemme elämämme alussa täysin riippuvaisia ympärillämme olevista ihmisistä, opimme toimimaan siten, että emme tule hylätyiksi. Opimme taitavasti piilottamaan kiukkumme, surumme, pelkomme, jopa rakkauden tarpeemme. Lopulta emme enää itsekään tunnista omia tunteitamme, vaan tunnemme ainoastaan epämääräistä ahdistusta torjuttujen tunteiden pyrkiessä pintaan.
Lapsen raivo herättää itsessä oman torjutun raivomme ja nousee valtavana syyllisyytenä pintaan. Mitä sitten tapahtuu, kun äiti tunnistaa omat tunteensa ja pystyy sitä kautta ottamaan vastaan myös lapsen surun, kiukun ja pettymyksen? Tuleeko lapsesta raivoava pikku hirviö tai vollottava itkupilli? Eihän toki, lapsi joka saa tunteilleen vastakaikua, oppii hallitsemaan niitä. Ajatellaan vaikka itsensä telonutta lasta, joka tulee suureen ääneen kollottaen aikuisen luo. Kokemukseni mukaan vanhempi, joka sanoo lapselle ”Kyllä suhun sattuu nyt kamalasti” saa itkun lakkaamaan yleensä nopeammin kuin toinen, joka vähättelee lapsen kokemusta ja tunnetta sanomalla ”No, eihän tuollainen pikku kuhmu tunnu missään, olepas nyt reipas poika ja lakkaa parkumasta”.
Kasvaessaan lapsi oppii vanhemman avulla erottelemaan ja nimeämään tunteita: tältä tuntuu kun olen iloinen, tältä tuntuu olla surullinen, nyt minua pelottaa. Ei ole olemassa positiivisia ja negatiivisia tunteita. On olemassa ainoastaan hyödyllisiä tunteita. Tunteet toimivat elämässämme tienviittoina ja auttavat meitä toimimaan oikein. Kiukku kertoo siitä, että kohtelemme tai annamme kohdella itseämme huonosti. Jokainen, jota potkaistaan tulee automaattisesti vihaiseksi. Kiukku antaa voimaa laittaa rajoja ja pitää puolia, silloin kun se on tarpeen. Tukahdutettu ja kielletty viha voi sen sijaan räjähtää ilmoille hallitsemattomana raivona varsin tuhoisin seurauksin. Suru auttaa luopumaan niistä asioista, joista on tullut aika luopua. Terve syyllisyys muistuttaa virheistämme ja ohjaa oikealle tielle. Häpeä auttaa meitä tunnistamaan sosiaalisen ympäristön normit ja omat rajamme. Pelko suojelee meitä. Ilo tekee elämästä elämisen arvoisen.
Rakkaus on sokea, sanotaan. Rakastunut näkee rakkauden kohteensa ihanana, ihmeellisenä ja virheettömänä jumalolentona. Ensihuuman haihduttua oma armas kuitenkin putoaa kuolevaisten kastiin, ja alussa niin viehättävät piirteet alkavat kummasti ottaa päähän. Itse uskon asian olevan päinvastoin: rakkaus tekee näkeväksi. Rakkauden silmin näemme sekä itsemme että toisen juuri niinä täydellisinä ihmisenä, joita olemme alun perin olleet. Vaikka elämä on heittänyt oman kuonakerroksensa päällemme, meissä on yhä kaikki. Toisinaan vaaditaan vähemmän ja toisinaan taas enemmän lapioimista, ennen kuin saamme esiin oikean ihmisen oikeine tunteineen. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä oppia tunnistamaan ja kokemaan omia tunteitaan.
Kaisa Nyberg