Nro 4, 2003 - 7. vuosikerta
	<- Lehden etusivulle Herätysuskonnollisuus vetoaa laidasta laitaan – mutta mihin? Perinteiseen kirkkouskovaisuuteen on liitetty eleettömyys, joidenkin mielestä jopa elottomuus. Uudet herätysliikkeet vetoavat ihmisiin elämyksillä. Onko kiihko yleisön kosiskelua, vai osa elävää uskoa? Vastausta haimme Metro-Auto areenalta. Jumalasta ja uskosta on vaikea puhua. Usein se tuntuu jopa röyhkeältä. Nokia mission sunnuntai-iltaan saapuneet kokevat kuitenkin näköjään toisin. ”Jeesus, mestari. Kiitos sinulle!” ”Mahtava Herramme on!” Laulu ei suorastaan raikaa, vaikka monet hyräilevätkin mukana. Monet myös seisovat toinen tai kumpikin käsi ylös ojennettuna, toisten istuessa. Laulua johtava bändi ja kuoro ovat ilmeisen hyviä. Halli on täynnä väkeä: nuoria, vanhoja, keski-ikäisiä, lapsia, miehiä, naisia. Harva tilaisuus nykyään kerää yhtä edustavan otoksen eri ikäluokkia ja molempia sukupuolia. Tarvitseeko Jumala tällaista spektaakkelia ja sen järjestämisen vaatimaa hyvin rasvattua koneistoa? Yllättäen puhuja vastaa juuri tähän kysymykseen. ”Jumala ei tarvitse meidän ylistystämme. Mutta me tarvitsemme tätä!” ”Tässä painan pääni – pystypäin” Jään miettimään, mitä puhuja oikein tarkoittaa. Kiihkoksi tai hurmioksi en osaa yleisön näkyviä reaktioita nimittää, en vaikka pari naista tanssiikin keskialueella huivin kera. Suurempaa kiihkoa näkee urheilujuhlissa tai rockkonserteissa. Vieraileva ulkomainen evankelista huomauttaakin suomalaisten kesyydestä. Hän kertoo afrikkalaisten käyttäytyvän toisin - ”halleluja”! Välillä hän intoutuu niin, että hänen sanansa ja tulkin käännös puuroutuvat käsittämättömäksi kakofoniaksi. Jälleen alkaa lauluosuus. ”Tässä painan pääni.” Painuneita päitä ei joukosta silmiin osu. Puhuja kehottaa kaikkia, jotka haluavat tänä iltana tulla uskoon, käymään areenan keskelle. Menijöitä riittää, mutta tungosta ei synny, ja puhuja toistaa kutsunsa useaan kertaan. Vierustoverini yrittää saada minua mukaan riviheijaukseen. Painan pääni ja vajoan itseeni. Myöhemmin, istuessani yksin huoltoaseman baarissa, mietin, miten ihmeessä pystyn kirjoittamaan tämän jutun loukkaamatta sillä ketään. Ymmärrän, ettei se ole mahdollista. Usko ei koskaan voi eikä edes saa olla neutraali asia. Kiihkokin on osa uskoa Moni asia maailmassa ansaitseekin osakseen kiihtymystä, ihastusta, vihastusta, hurmiota, haltioitumista. Kuuluu se uskoonkin, ilman että kyse välttämättä olisi suvaitsemattomuudesta tai kohtuuden unohtamisesta. Laskelmoivuus taas ei uskoon kuulu, vaikka se on erottamaton osa monia organisoidun uskonnon piirteitä. Moni kokee itseni tavoin joidenkin ihmisten jatkuvan tarpeen puhua uskostaan ahdistavaksi. Espanjalainen 1500-luvun mystikko Juan de la Cruz kirjoitti: ”Joskus he haluavat toisten ymmärtävän, kuinka hengellisiä ja hurskaita he ovat, ja siitä he antavat ajoittain ulkonaisia näyttöjä liikutuksillaan, huokauksillaan ja muilla seremonioillaan.” Juan oli lempeä mies. Tokenen herätyskokouksen aiheuttamasta apatiastani vasta kun kaivan esiin saksalaisen papin Johann Christoph Blumhardtin sanat: ”Puhuvat Jumalasta. Jos he tietäisivät kenestä he puhuvat, he kalpenisivat kauhusta ja vaikenisivat.” Näissä sanoissa on jo hyvän verran kiihkoakin. Mutta on siihen hyvä syykin. Kirsi Rekola <- Lehden etusivulle