Nro 1, 2004 - 8. vuosikerta
Vaaleat kiviseinät, laattalattia, tummuneen omenan väriset verhot huokoista, pölyävää kangasta, seinällä yksi hailakka taulu - miten kauan terve ihminen voisi toimettomana viettää aikaa tässä huoneessa sairastumatta?
Kuva on psykiatrisen sairaalan potilashuoneesta. Kääntäen voisi kysyä, voiko kukaan parantua tällaisessa ympäristössä? Ehkä elämänvoimaa pursuava ilopilleri voi, jos kyse on flunssasta, mutta voiko vaikeasti masentunut, paniikkihäiriöinen tai todellisuudentajunsa menettänyt?
Entisaikaan sairaalat ja parantolat rakennettiin usein luonnonkauniille paikoille. Pitkäniemenkin sairaalan sijainti on ihanteellinen. Varmasti moni potilas on löytänyt mielenrauhaa ja iloa rantapoluilta ja arboretumista. Mutta voisihan sisällä olla yhtä kaunista kuin ulkona.
Viihtyisyyttä vähällä rahalla ja vaivalla
Äskettäin eräällä Pitkäniemen osastolla käytiin aamuryhmissä vilkasta keskustelua siitä, miten osastoa voitaisiin kehittää. Potilailta sateli monia ehdotuksia, joihin hoitajat aina vältellen vastasivat: "Niin, en tiedä onko siihen resursseja." Eihän kukaan tiedä, ennen kuin asiasta otetaan selvää.
Tietysti verhojen vaihtaminen uusiin, raikkaan värisiin maksaa. Joillakin osastoilla sisätilat on remontoitu kauniisti, toiset ovat vielä vailla tätä kallista saneerausta. Monia sairaalan ilmettä piristäviä muutoksia voitaisiin kuitenkin tehdä halvalla tai jopa ilmaiseksi, jos viihtyisyyteen vain haluttaisiin panostaa.
Tämän lehden ilmestyessä on otollinen aika ottaa osastojen viherkasveista pistokkaita ja laittaa ne veteen. Elämä on ihmeellistä, yhdestä kasvista tulee muutamassa viikossa monta uutta kasvia, ilmaiseksi! Multaa ja kukkaruukkuja tosin joudutaan hankkimaan.
Viihtyisyys moninkertaistuu, kun yhden pienen ruukkukasvin sijaan potilashuoneen ikkunalaudalle saadaan pari kolme kukkaa. Entä mikä olisi terapeuttisempaa tekemistä, kuin kukkien istuttaminen? Yhteiset istutustalkoot loisivat me-henkeä ja yhteyttä potilaiden, hoitajien ja sairaalahuoltajien välille. Yhteisestä ympäristöstähän on kyse.
Sisäistä ja ulkoista yhteyden tunnetta
Me-henkeä kannattaisi vaalia kaikin keinoin. Hyväksyvä ilmapiiri ja yhteys toisiin ihmisiin luovat turvallisuudentunnetta, jos jokaiselle silti jätetään myös mahdollisuus vetäytyä syrjään silloin kun sitä kaipaa.
Joillakin osastoilla toimii aamuryhmä, jossa voidaan keskustella yhteisistä asioista. Ryhmä toimii hyvin silloin, kun keskustelu on aitoa ja luonnollista. Se vaatii rohkeutta.
Jos henkilökunta jättäytyy keskustelun ulkopuolelle ja tyytyy toistamaan potilaiden repliikkejä ja kyselemään muiden ajatuksia, saa puhe äkkiä oudon teennäisen sävyn. Keskustelu muuttuu lastentarhatyyliseksi "jututtamiseksi" ja hiipuu helposti kokonaan, koska kaikkia alkaa jännittää. Tunnelma on kuin koulussa.
Miksi ryhmissä pitäisi käyttää spiraalitekniikoita tai muita keskustelukuvioita? Ne jakavat ryhmän "meihin" ja "teihin". Kokemukseni mukaan ryhmät toimivat paremmin, kun hoitajat osallistuvat niihin aitoina, tasaveroisina ryhmäläisinä.
Viihtyvyyttä voisi tuoda myös osaston ulkopuolelta. Joskus on tukalaa olla omien ongelmien keskellä sairaalassa, jossa kaikki pyörii sairauden ja hoidon ympärillä. TAYS:in lastenosastoilla, ainakin kantatalossa, vierailevat suuren suosion saaneet sairaalaklovnit. Kun naurun parantava voima on oivallettu, miksei sitä käytetä enemmän, myös aikuisten hoidossa?
Uusia tuulahduksia voisivat tuoda myös vapaaehtoiset vierailijat, joita varmasti löytyisi esimerkiksi vanhusten kirkontuvilta, päiväkerhoista ja päiväkodeista. Vanhukset voisivat kertoa elämänkokemuksistaan, lapset leikittää ja laulattaa ja jo pelkkä vierailu sinänsä piristäisi. Samalla se loisi siltaa ihmisryhmien välille, arkipäiväistäisi mielenterveysongelmia, joita yhä rasittaa salaperäisyyden ja pelottavuuden leima.
Päivätoimintaa vai pysähtymismahdollisuus?
Kun aamuryhmässä potilaiden ehdotukset eivät saaneet kannatusta, oli yksi perustelu se, että kyse on sairaalasta eikä päivätoimintakeskuksesta. Kuuluuko sairaalassa olla ankeaa? Mikä arvo se on ja mikä on sen hoidollinen funktio?
Tietenkin potilaan täytyy saada pysähtyä, levätä ja käsitellä ongelmiaan. Jos nousen seitsemältä ja käyn kymmeneltä nukkumaan, minulla on 15 tuntia käytettävissäni. Ruokailut vievät yhteensä noin kaksi tuntia.
Jos päivässä olisi vaikkapa kolme tuntia yhteistä toimintaa, minulle jäisi silti vielä kymmenen tuntia aikaa lepoon ja pysähtymiseen. Toiminta ja pysähtyminen eivät siis mitenkään ole toisensa pois sulkevia vastakohtia.
Eräs omahoitajani antoi minulle viisaan neuvon, kun olin vaikeassa valintatilanteessa enkä tiennyt mitä tehdä. Hän kehotti minua pitämään viikonlopun lomaa: olemaan ajattelematta asiaa lainkaan ja sen sijaan käymään tuttavan kanssa kahvilla, lueskelemaan lehtiä, käymään lenkillä ja saunassa.
Tein niin, ja kaikessa hiljaisuudessa ilman pohtimista valinta kypsyi mielessäni. Viikonlopun jälkeen tiesin mitä tehdä. Tässäkin mielessä mukava toiminta, puuhailu jonkin aivan muun kuin ongelmien parissa, voi edesauttaa toipumista paremmin kuin ryppyotsainen pähkäily.
Psykiatrisessa hoidossa pitäisi päästä eroon sirpaleisesta ihmiskuvasta, jossa pelkkä ihmisen mieli nähdään hoidon kohteena - hoidetaan ongelmaa, ei ihmistä. Vanha sanonta kuuluu "terve sielu terveessä ruumiissa". Yhtä hyvin voisi sanoa "seesteinen mieli kauniissa ympäristössä" tai "elämänusko elpyy, kun istutettu kukka juurtuu".
Maalaisjärjellä on selvää, että ympäristö, sekä fyysinen että sosiaalinen, vaikuttaa valtavasti ihmisen hyvinvointiin. Miksi nämä lukemattomat mahdollisuudet tehostaa hoitoa jätetään käyttämättä ja haetaan ratkaisua vain lääkkeistä ja keskusteluista? Pienet (ja suuretkin) taloudelliset satsaukset voitettaisiin vuosien mittaan moninkertaisesti takaisin.
Teksti: Johanna Raivio
Kuva: Arto Tuomi