Kirja:
Valon ja pimeän rajalla
Eeva Tikka:
Lohikäärmekylpy
Gummerus 2000
Romaani alkaa kuin runo. Sairaalasta kotiutuva Anja purkaa ajatuksiaan, tunteitaan ja muistojaan unenomaisin, symbolisin kuvin. Niistä syntyy salaperäinen kertomus, joka kiehtoo ja tempaa mukaansa. Vaikka Anjan assosiaatiot liu'uttavat tarinaa nykyhetken ja menneisyyden välillä, sitä on helppo seurata. Kerronta on miellyttävää, luonnollista kuin hengitys.
Anja päätyy sairaalasta ystävänsä Karinin kesäpaikkaan, jossa naiset ovat aikoinaan viettäneet yhteisen lapsuudenkesän. Jotakin kauheata tapahtui Anjalle tuona kesänä. Se on salaisuus, jota ei saa muistaa, mutta jota ei voi välttääkään. Se kulkee mukana hahmottomana ja painostavana kuin pimeys. Anja ei ole varma haluaako Karinin kanssa kesäpaikkaan, jonka ympärille muistot kietoutuvat. Siellä on lapsuuden pelottava ja houkutteleva pimeä lato. Karin on kuitenkin vahva ja järkiperäinen. Hän päättää, ettei Anja pärjää vielä yksin ja Anja myöntyy: "Minä tarvitsen Karinin selkeyttä, hänen muistiaan jossa kaikki on järjestyksessä."
Omia muistoja ei kuitenkaan voi vaihtaa toisen muistoihin. Muistot syntyvät syvistä kokemuksista ja siksi ne jäävät elämään, ovat pitkälti hallitsemattomia. Anjan muistot syntyivät lapsen seikkailusta sadun maailmassa, joka vääjäämättä törmäsi aikuisten maailmaan. Satu särkyi ja muuttui kylmiksi tosiasioiksi. Samalla särkyi Anjan mieli.
Anja taistelee muistojaan vastaan, mutta myös niiden puolesta. Hän kamppailee saavuttaakseen itsenäisyyden. Hän irrottautuu Karinin holhouksesta ja palaa jälleen takaisin, yrittää olla kiitollinen Karinin avusta eikä kuitenkaan kykene tuntemaan kiitollisuutta. Kuva kuvalta muistot avautuvat ja samalla avautuu Anjan omaperäinen vahvuus. Hänen vahvuutensa on kyvyssä kuvitella, eläytyä paitsi satuun ja uneen, myös toisen ihmisen asemaan.
Kahden naisen kertomus
Yllättäen kirjan kertoja vaihtuu. Anjan symbolisen kielen sijaan tulee Karinin analyyttinen, tarkka ja yksityiskohtainen kuvailu. Karin ahertaa selkeyden ja järjestyksen puolesta. Hän ei halua elämänrytminsä särkyvän, vaikka odottaa tutkimustuloksia sairaalasta. Vain kerran hän romahtaa epätietoisuuden painolastin alla, mutta kokoaa jälleen itsensä. Myös Anjan hän olisi halunnut koota ja tehdä eheäksi, mutta Anja ei antanut vaan lähti pois. Karin jää kesäasunnolleen yksin. Hänellä on ainakin yksi kevät elettävänä.
Karin muokkaa kasvimaan, uurtaa suoria rivejä, kylvää, kitkee ja kastelee. Jopa unettomat aamuyön tunnit Karin muuttaa säännöllisyydeksi. Hän ottaa tavaksi nousta ylös, kun uni karkaa. Hän hallitsee unettomuutensa. Karin kohtaa kyllä heikkoutensa, voimien vähenemisen ja yllättävän itkun, mutta sekin on osa hänen järjestystään, iän ja sairauden tuomaa.
Sairaus saa Karinin tarkastelemaan elämäänsä. Ei hänkään voi eikä halua vaihtaa muistojaan, vaikka hänestä tuntuu siltä, että Anja tahtoisi alistaa hänetkin omiin oikukkaisiin muistoihinsa. "Miten Anja ei muista? Minä pelastin hänet monta kertaa." Karinin muistot piirtävät selkeän, ehjän elämän, jonka hän voi hyväksyä. Hän on ollut uskollinen itselleen ja pysynyt siinä, minkä jo lapsena koki tehtäväkseen.
Sairaus murtaa Karinin ruumiin, mutta ei hänen mieltään. Anja vapautuu elämään omaa elämäänsä ja löytää luovuudelleen ilmaisuväylän maalaamisesta. Hiukan uudenlainen Anja käy säännöllisesti sairaalassa katsomassa hiukan uudenlaista Karinia. Loppuun asti naiset ottavat mittaa toisistaan ja kuitenkin pitävät kiinni ystävyydestä.
Lohikäärmekylpy on syvällinen ja kiinnostava romaani ihmisen mielestä, sen pysyvyydestä ja muutoksesta, sairaudesta ja terveydestä, alitajunnasta ja järjestä. Se ei tee mustavalkoisia luokituksia, vaan hahmottelee avaraa ihmiskuvaa. Traagisuuden lomassa on lempeää, vapauttavaa huumoria. Ladon pimeyteen siilautuu hirsien raoista auringon valoa.
Johanna Raivio