Pääkirjoitus
Orjantappuroita ja ruusuja
Medialla on mahtava valta. Tuota näennäisesti kasvotonta uutisoijaa, tiedottajaa ja mielipiteenmuokkaajaa voi kehua tai syyttää. On helppoa kohdistaa kritiikki siitä jostakin sinne jonnekin. Mutta media on kasvoton vain näennäisesti. Tapahtuma ei katso aikaa tai paikkaa, mutta uutisen tekijä katsoo. Lehden tai ohjelman teossa merkittävää on muotoilu ja painotus. Herättävä otsikko vaikuttaa enemmän kuin perusteellisinkaan artikkeli. Otsikko huomataan ja luetaan.
Media on vahva mielipiteenmuokkaaja, joka otsikoineen vaikuttaa siihen, kuka nostetaan julkisuuteen ja kuka sieltä pudotetaan. Ja kenen avulla myydään. Se on nykyajan ”kansan ääni”. Tiedättehän nuo tutut sanonnat kansan syvistä riveistä, kyllä kansa tietää ja niin edelleen. Kansalle ja medialle yhteistä on massiivisuus. Siksi mielenkiintoisia ilmiöitä ovatkin nimilistat, joita on alettu kerätä varsin vaihtelevissa yhteyksissä. Tätä kirjoittaessani keskustellaan tietystä piispasta ja häneen liittyvästä kansanjoukosta. Tällä kertaa kansa ei kuitenkaan huuda ”ristiinnaulitse”, vaan pyytää armahtamaan.
Kuva: Leena Salo |
Armoa ja syntiä enemmän minua on vuosien kuluessa mietityttänyt oikeudenmukaisuus ja erityisesti sen vastapari epäoikeudenmukaisuus. Eniten koskettaa viattomien kärsimys. Heitä ovat kaikki maamme hiljaiset, jotka ilman omaa syytään ovat joutuneet kohtuuttomiin tilanteisiin ja sijaiskärsijöiksi silloin, kun yhteiskunnassamme ei olla osattu luoda, tuottaa ja jakaa hyvinvointia tasapuolisesti. Heistä on tehty hyviä ohjelmia ja lehtijuttuja, mutta yleistä kansanliikettä heidän tilanteensa ei ole aiheuttanut. Jopa paviaaneja puolustettiin poliitikkopiireissä muistaakseni suuremmalla ponnekkuudella kuin heitä.
Me kaikki elämme omia kipukohtiamme läpi ja tiedotusvälineet huolehtivat siitä, ettei maailman tuska jää keneltäkään asioita seuraavalta kokematta. Useimmille vaikeimpia lienevät uutiset, jotka välittävät viestiä viattomista uhreista. Tunnen voimattomuutta epäoikeudenmukaisuuden edessä, olipa se materiaalista tai henkistä laatua. Luonnonvoimat ovat suuruudeltaan sitä luokkaa, jolle emme voi juuri mitään. Toisille asioille voisimme paljonkin ja juuri niitä eteemme tulee silloin tällöin.
Minun sydämeeni sattui erityisesti Aamulehdessä 22.2.05 julkaistu uutinen, jossa nostettiin julkisuuteen lääketieteen lisensiaatti Ville Mattilan vielä silloin tarkastamaton väitöskirjatutkimus. Siinä todettiin 15–19 -vuotiaiden poikien itsemurhien määrän kaksinkertaistuneen laman aikana, vuosina 1990- 1991. Perheiden paha olo, ahdistus ja taloudelliset vaikeudet heijastuivat näin traagisella tavalla ja pieni artikkeli kertoi monin verroin tärkeämmästä asiasta kuin mitä myyvät otsikot yleensä.
Vaikka tuosta ajasta on kulunut jo viitisentoista vuotta, uutiset lasten ja nuorten pahoinvoinnista ovat aina yhtä järkyttäviä. Ja aina yhtä ajankohtaisia, sillä he jos ketkä ovat sijaiskärsijöitä. Tarvitaan huikeasti enemmän voimavaroja etsivään ja ennaltaehkäisevään perhetyöhön. Voimia ja varoja löytää, nähdä ja kuulla apua tarvitsevat pojat ja tytöt vanhempineen. Teot auttavat enemmän kuin sanat ja armahtajien rinnalle tarvitaan paljon rohkeita toimijoita.
Auttajilla ja rahankerääjillä on aina paikkansa, mutta niin olisi pelottomille asioiden ajajille ja heikompien puolestapuhujillekin. Miten saataisiin luotua kulttuuri, jossa ei vaiettaisi? Uskallettaisiin nostaa aina ensimmäiseksi lasten etu, ymmärrettäisiin erilaisuus todellisena voimavarana ja miellettäisiin yhteisvastuullisuus oman edun tavoittelua tärkeämmäksi. Ja luettaisiin mieluummin lähimmäisenrakkaudesta kuin salarakkaista ja muista tyhjänpäiväisyyksistä.
Toivottavasti arvokeskustelu jatkuu nimilistojen jälkeenkin ja synti muuttuu viattomuudeksi, ristiinnaulitseminen armoksi ja orjantappurakruunu ruusuköynnökseksi. Epäoikeudenmukaisuus oikeudenmukaisuudeksi, eriarvoisuus tasapuolisuudeksi ja syrjäytyminen osallisuudeksi. Kaikille muillekin kuin julkisuuden henkilöille. Haastetaan toinen toisemme talkoisiin ja kilpaillaan hyvistä teoista.
Hannele Niemi