Toipumispäiväkirja masennuksesta, osa 1:
"Sairaalakierteestä toipumisen ensi askeliin"
Tämä juttu on toipumispäiväkirja, tositarina omasta masennuksestani. Tähän kirjoitukseen on koottu otteita päiväkirjoista sekä oivalluksiani ja ajatuksiani toipumiseni tiellä.
Kirjoitan tätä osaksi itseni, osaksi muitten masentuneiden ja mielenterveyskuntoutujien vuoksi. Jos voisin omallani tarinallani edes vähän helpottaa jonkun oloa tai tuoda vinkkejä toipumiseen, olen onnistunut kirjoittamisessani.
Vuosi 1998: liian paljon stressiä yhtä aikaa
Ensin minun täytyy vähän selventää taustojani ja sitä, miten paha oloni aikoinaan kehittyi masennukseksi. Tällä tavalla ymmärtää ehkä tarinaani paremmin. Olen aina ollut tunnollinen, jopa täydellisyyttä tavoitteleva opiskelija ja kokenut lukuisia loppuun palamisia.
Vuosi 1998 oli todellinen koettelemus minulle. Painiskelin silloin ylioppilaskirjoitusten parissa. Kokeiden jälkeen vuorossa olivat yliopiston pääsykokeet. Niistä selvitettyäni menin kuukaudeksi raskaaseen siivoustyöhön kotipaikkakunnallani ja sitten koittikin jo lähtö Tampereelle. Olin päässyt lukemaan saksaa yliopistoon.
Sairaalajaksoja ja apatiaa
Yliopistovuosi käynnistyi lupaavasti. Ensimmäisen vuoden loppupuolella alkoi hajanaisuus persoonassani kuitenkin lisääntyä, ja lopulta sain psykoosin kesällä 1999. Olin silloin kesätöissä ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni valtion psykiatriseen sairaalaan.
Kirjoitin päiväkirjaani 8.7.1999: ”Tavoitin tänään YTHS:n psykiatrin, ja kerroin hänelle huoleni. Hän järjesti minulle paikan Pitkänniemen mielisairaalaan. Olen ihan lopussa. Kaikki ahdistukset ja pelot nousevat pintaan. Minulla on vain yksi toive: haluan lähteä täältä vähän onnellisempana.” Psykoosia seurasi jälkimasennus, joka todettiin vakavaksi. Sairaalajaksot seurasivat toistaan ja ajelehdin apaattisena maailmassa vailla tunteita tai suuntaa.
Olin yksinäinen ja turvaton, sillä perheeni asui kaukana pohjoisessa eikä minulla ollut juurikaan ystäviä. Toimintakykyni oli nollassa ja masennuksen musta aukko laajeni laajenemistaan. Toipuminen tuntui vain hyvin kaukaiselta ajatukselta.
Kuntoutuskodista uusi asuinpaikka
Elokuussa 2002 tapahtui paranemiseni kannalta eräs todella tärkeä asia: muutin kuntoutuskotiin. Kirjoitin päiväkirjaani 31.8 02: ”Paljon on ehtinyt tapahtua. Suurin muutos on se, että asun nykyään kuntoutuskodissa. Mielenterveystoimiston lääkäri arveli, että kuntoutuskodissa masennukseni hellittäisi ja toimintakyky palautuisi. Sain vinkin tähän nuorille tarkoitettuun kotiin ystävältäni, joka oli muuttanut tänne. Oli pakko lähteä, sillä en selvinnyt kotona edes kauppamatkoista ja ahdistus oli sietämätöntä.”
Terapia parantaa
Pikkuhiljaa, kuntoutuskodin henkilökunnan ja asukkaitten tuen sekä työn ansiosta, aloin toipua. Minulle myönnettiin myös Kelan terapia, josta olin jo pitkään haaveillut. Löysin sopivan terapeutin jo ensitapaamisella.
Näin kirjoitin 14.3.2003: ”Tein päätöksen terapiasta ja aloitan Soteria ry:ssä vappuviikolla. Jännittää. Teinkö oikean valinnan? Pystynkö sitoutumaan terapiaan? Toisaalta tarvitsen sitä aivan liian paljon kieltäytyäkseni näin hyvästä tilaisuudesta”. Onneksi pelkäsin turhaan. Yhteistyöni terapeuttini kanssa on jatkunut hyvin jo kaksi vuotta.
Tunteet palaavat
Masentunut kokee olonsa usein tyhjäksi ja tunteettomaksi. Niin kävi minullekin. Minulla tunteet olivat kadoksissa monta vuotta, kunnes viimein sisälläni liikahti. Kirjoitin näin päiväkirjaani jouluna 2002 : ”Tuntuu kuin olisin heräämässä painajaisesta. Olen saamassa tunteeni takaisin. Olen haaveillut tästä niin monta vuotta, että tämä olotila on jotain aivan uskomatonta.”
Tunteet eivät olleet sittenkään kadonneet minnekään. Ne vain piileskelivät sisälläni ja odottivat sopivaa ajankohtaa tullakseen pintaan.
Toipuminen mahdollista jokaiselle
Kolmas vuosi kuntoutuskodilla tulee kohta täyteen. Kun nyt lueskelen vanhoja päiväkirjoja, tunnen ottaneeni toipumisessani monta isoa askelta eteenpäin. Olen entinen toimintakyvytön sänkypotilas ja nyt pystyn jopa kirjoittamaan tätä juttuakin.
Jos muutos ja toipumisen tiellä eteneminen on mahdollista minulle, on se myös mahdollista muillekin masentuneille ja toivonsa menettäneille.
Lisää muutoksia elämääni on luvassa. Seuraavassa osassa kerron, mitä ne muutokset ovat ja toteutuvatko ne. Lupaan myös jakaa oivalluksiani toipumisesta enemmänkin.
Toivoa elämääsi ja valoisaa kevättä!
Teksti: Tara Lehto
Kuva: Leena Salo
Toipumispäiväkirjan toinen osa: Muutoksen tuulia