<- Lehden etusivulle

Lukijan kädenjälki:
Peikkoja satumetsässä

Kun katsoo lumihiutaleiden satamista pikkuhiljaa alas taivaalta näyttää se yliluonnollisen kauniilta. Pienen hetken voi kuvitella leijuvansa niiden kanssa huolettomana ja vain leikkiä vapaana. On kuitenkin olemassa se sekunnin murtoosa, jolloin lumi muuttuu aluksi harmaaksi ja sekoittuu lopuksi aivan mustaksi. Loisto on kadonnut eikä lumihiutale ole enää niin valloittava. Minä koin tuon hetken sen karussa alastomuudessaan. Sen tuntee jokaisella solullaan, se vavisuttaa peruskalliota. Se nousee kuin rajumyrsky, yllättää kuin hyökyaalto. Aallon harjalla ratsastaa pieni likainen peikko täynnä vihaa. Peikolla on ilkeät suunnitelmat mielessään ja se hymyilee ilkikurisesti.

Peikon laskeutuessa alas ratsailta maaperä vavahtelee. Sen askeleet tuntuvat pistelynä sormenpäissä ja kun askeleet muuttuvat juoksuksi, nousee pala kurkkuun. Peikko aikoo vallata herkän keijukaisen pesäkolon, se aikoo tuhota sen pienen kauniin paikan jossa keiju asustaa. Peikon suu sylkee kamalia solvauksia ja saa keijun suunniltaan. Väkivalta, jota peikko käyttää ravistaa koko ruumista, sitä pakottaa kaikkialta. Sininen lampi jäätyy peikon kosketuksesta ja sen karmaiseva huuto saa kukat tiputtamaan lehtensä.

Herkän keijun silmistä valuu kyyneleet ja hänen on pakko paeta. Yksisarvisen selässä on helppo lentää ylös karkuun ja muuttua melkein näkymättömäksi.

Peikko irvistää voiton merkiksi, sen raivokas käyttäytyminen tuhosi kauniin maiseman. Sen huudot ja irvokas tanssi kumahtelee pitkin poikin kuollutta maisemaa. Piilostansa kurkistellen keiju pudistaa päätän ihmetellen mitä tapahtui.

Tasapaino on mennyttä, koko maailma käännettiin hetkessä ylösalaisin. Kyllä keiju tiesi että maailma oli heikko ja siksi niin kaunis. Sen hauraus sai keijun iloiseksi, tuntemaan itsensä kokonaiseksi.

Aikansa riehuttuaan peikko kyllästyy. Se on tuhonnut kaiken, jäljellä on vain hiiltyneet rauniot. Peikko tuntee ylpeyttä, se on tehnyt työnsä. Ruumis on väsynyt, voimaton, miltei puhki kulunut. Se tarvitsee nyt lepoa, suuria määriä unta saadakseen voimat palautettua.

Keiju painaa päänsä yksisarvisen kultaiseen harjaan ja kutsuu sinisen haltijan luokseen, joka tuo mukanaan unen rauhoittavan maiseman. Haltija valvoo, keiju nukkuu ja peikko häviää syvyyksiin. Kaikkialla on hiljaista; vain pieni sitkeä verso jatkaa kasvuaan mustuneesta maasta. Pieni verso tuo hennon häivähdyksen siitä vehreydestä, mitä keijun kodissa oli. Se todistaa, ettei kaikki ole vielä menetetty, vaikka peikon hyökkäys saikin suurta tuhoa aikaan. Se, mitä aikaisemmin oli rakennettu, on olemassa siinä taimessa, sen juurissa.

Keiju ratsastaa takaisin alas, aloittaa peikon tekemien tuhojen selvittämisen. Peikko pienenee pienenemistään, häviten lopulta niin pieneksi, että sen puhe on vain pientä kuiskailua. Prosessi vie aikaa, vaatii osakseen monia taisteluja peikon ja keijun välillä.

Edessä on monia itkemättömiä kyyneleitä, paljon purkamatonta tuskaa sekä lämpimiä halauksia ystävältä. En ole vielä valmis luovuttamaan, tämä peikko ei saa minua lannistumaan. Vien tämän taiston päätökseen hinnalla millä hyvänsä!

Karoliina Falck

<- Lehden etusivulle