Toipumispäiväkirja masennuksesta osa 2:
Muutoksen tuulia
Toipumispäiväkirjani masennuksesta jatkuu.Se on tositarina omasta elämästäni. Jakamalla kokemuksiani muiden kanssa toivon voivani avata toisillekin uusia näkökulmia tilanteeseensa tai tuoda vinkkejä toipumiseen.
Viimeiset kuukaudet ovat olleet melkoista pyöritystä. Kahteen kuukauteen on mahtunut paljon muutoksia: uusi työpaikka, kaksi muuttoa ja irtisanoutuminen työstä, joka kävi liian raskaaksi.
Yksinäisyys ja masennus uhkasivat ajaa minut loppuun. Lopulta tein päätöksen, joka osoittautui oikeaksi.
Keittiöapulaisena
Halusin jo eteenpäin kuntoutuskodilta ja niinpä hankin itselleni työpaikan eräästä kahviosta. Sovimme kuntoutuskodin ohjaajien kanssa, että jos työkokeilu onnistuisi, voisin lähteä kokeilemaan siipiäni. Kirjoitin 7.2.05 päiväkirjaani:
”Aloitin työkokeilun kahviossa
keittiöapulaisena. Työ tuntuu kieltämättä
raskaalta, mutta totun siihen
varmasti ajan kanssa. Työkaverit vaikuttavat
mukavilta ja työni on vaihtelevaa.”
Juuri kun työkokeiluni loppui, sain kuulla ilouutisen. Olin saanut asunnon pienkodista. Muuttoauto vei tavarani uudelle asunnolleni jo seuraavalla viikolla. Ensimmäinen päivä pienkodilla meni pilvissä liidellen, sillä olin niin innoissani omasta kodista. Jaoin tosin kaksion erään vanhemman naisen kanssa, mutta minulla oli kuitenkin oma huone. Ja se oli jo paljon. Oma rauha tuntui taivaalliselta kuntoutuskodin hälinän jälkeen.
Poissaoloja töistä ja yksinäisyyttä
Ensimmäiset viikot kuluivat sopeutumisessa töissä käyntiin, kauppamatkoihin ja pienkodin elämänrytmiin. Kaikki oli jollain tavalla ihan uutta, varsinkin työ, josta raahauduin usein ihan rättiväsyneenä kotiin. Olin siis aloittanut kahviossa työskentelyn jälleen muuton jälkeen.
Huomasin myös yllättyneenä, kuinka paljon aikaa oman kodin askareisiin oikein kuluu. Tunne itsenäisyydestä ja oman elämän hallinnasta voitti kuitenkin ihanuudessaan kaiken alkukankeuden.
Ensimmäiset merkit mielialan laskusta alkoivat kahden viikon kuluttua. 14.3. kirjoitin näin:
”En ollut tänään töissä, poissaoloja on jo alkanut kertyä. Masennus painaa, olen väsynyt ja tunnen oloni aika yksinäiseksi. Onhan kämppiksestä apua, mutta meillä ei ole ikäeron takia kovin paljon yhteistä. Täällä asukkaat sulkeutuvat enimmäkseen omiin asuntoihinsa ja yhteinen olohuone on usein tyhjillään. Kaipaan kipeästi samanikäistä juttuseuraa.”
Pelastusrengas
Minulle tarjottiin ratkaisua vaikeaan elämäntilanteeseen hoitoneuvottelussa 16. maaliskuuta. Hoitohenkilökunta ehdotti, että menisin erääseen kurssimuotoiseen kuntoutuskotiin, jossa on paljon erilaisia ryhmiä ja toimintaa 18 – 30 -vuotiaille nuorille. Joutuisin kyllä luopumaan työstä.
Kapinoin ajatusta vastaan; tuntuu kuin antaisin periksi tälle tilanteelle, jos vastaan myöntävästi. Mietin päätöstä terapeuttini kanssa. En ole koskaan ollut mikään riskinottaja, sillä pelkään aina tekeväni virheitä. Oli todella vaikeaa hyväksyä se, että oli tehnyt vääriä valintoja. Kuitenkin tuntui vapauttavalta huomata, ettei maailma yhteen, tai useampaan, virheeseen kaadu. Päinvastoin turvallisuudentunteeni lisääntyi ja oivalsin erään tärkeän asian: kun yksi ovi elämässä sulkeutuu, uusi avautuu. Vaikka tämä kuulostaa todella kliseiseltä, virheistään voi oppia. Minä opin sen, etten selviäkään vielä kokonaan omillani.
Tartuin tarjottuun kuntoutuspaikkaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Jouduin sanoutumaan irti työpaikastani, mutta se oli sittenkin paras ratkaisu. Voimavarani eivät tällä hetkellä sittenkään riitä työtekoon. Tajusin, ettei sen työpaikan jättäminen ollut luovuttamista. Se oli päinvastoin viisautta kuunnella itseään.
Ihmispelko hellittää
Vaihdoin siis jälleen asuinpaikkaa ja muutin kuntoutuskotiin, jossa asuu alle kolmikymppisiä nuoria. Viihdyn hyvin uudessa kodissani; paikan ilmapiiri on innostunut ja energinen.
Minulle suurin haaste tällä hetkellä on kuitenkin se, etten vetäydy kuoreeni vaan tutustun talon muihin nuoriin. Olen aina jännittänyt tilanteita, joissa joudun ihmisten kanssa tekemisiin. Kai siksi vetäydyn usein omiin oloihini. Jossakin vaiheessa en edes voinut istua samassa pöydässä minulle tuntemattomien ihmisten kanssa. Silloin saatoin vain haaveilla ihmissuhteista.
Nykyään ihmispelko on onneksi helpottanut; siihen auttoi vain meneminen ihmisten seuraan, vaikka kuinka jännitti. Olen oppinut täällä, että tarvitsen ihmisiä ympärilleni tunteakseni oloni turvalliseksi ja hyväksi. Ihmisten seura on masentuneelle mielelle kuin balsamia haavoille.
Olen saanut kokeilla paljon uusia mielenkiintoisia asioita. Olen soittanut esimerkiksi bändissä pianoa ja näytellyt eräässä sketsissä. Tajusin, että masentuneena on todella tärkeää löytää itselle tekemistä, etteivät ikävät asiat pyöri jatkuvasti mielessä. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen askare kuin ristipistotyö voi olla yllättävän terapeuttista; ainakin se on auttanut minut monen vaikean olon yli.
Tunnen olevani oikeassa paikassa, elämäni palaset ovat loksahtelemassa paikalleen. Olen kuitenkin edelleen todella väsynyt muutoista ja uusista asioista. Hieman seesteisempi vaihe tuntuisi kyllä kieltämättä hyvältä. Kesä onneksi lähestyy ja aurinko paistaa. Myös minun sydämessäni.
Teksti: Tara Lehto
Kuvat: Leena Salo
Toipumispäiväkirjan ensimmäinen osa: "Sairaalakierteestä toipumisen ensi askeliin"