Vastaus viestiin: Bibon puoliso

Merjukalle ja artsille

Voi kiitos!

On ihanan rohkaisevaa kuulla ajatuksia niiltä, jotka ovat kokeneet samaa. Kun juttelen ystävilleni, tunnen usein katkeruutta: hehän ovat saaneet parisuhteen, jossa molemmat ovat terveitä. Asian käsittely on minulla vielä niin tuoreessa vaiheessa.. Keskusteluja vaikeuttaa sekin, että olen nuori, en ole miehen kanssa naimisissa eikä meillä ole lapsia. Moni siis sanoo, etten saisi tuhlata elämääni sairaaseen ihmiseen! Rakkaus tulee kuitenkin kaikille eri muodossa, enkä minä voi päättää että sairauden takia lakkaan rakastamasta. Samoin kuin hän ei voinut päättää ettei tahdo sairastua.

Kaiken tuon olen itsekin menettänyt niin läheisestä ihmissuhteestamme, kaikki pienet kosketukset ja halaukset, kauniit sanat.. hyvä kuulla, että oire on yleinen. Etten ole itse aiheuttanut miehen tunteettomuutta. Jaksamistani vaikeuttaa se, että pelkään etteivät hänen tunteensa minua kohtaan enää masennuksen jälkeen palaa. Muuten pystyn usein jo ajattelemaan asiasta myös jotain hyvää ja tuntuu, että pysyn itse terveenä tämän kaiken keskellä. Onhan minulla elämässäni vahva tukiverkosto ja pystyn yhä nauttimaan monista asioista ilman miestäni, kunnes hän on terve taas. Pelkään kuitenkin odottavani tässä yksinäisyydessä turhaan. Vaikka minusta tuntuisi parisuhteessamme olevan niin paljon hyvää, että jaksan taistella ja odottaa suhteemme palaavan taas samanlaiseksi kuin ennen, on vaikeaa jaksaa, kun toinen ei pysty taistelemaan eikä voi ottaa minua syliin ja vakuuttaa, että kaikki päättyy vielä hyvin. Lohduttavaa kuulla, että sinun miehesi tunteet ovat pikkuhiljaa palanneet, ehkä uskallan toivoa sitä itsekin.

Kiitos myös Artsille. Miehelläni on viimeksi ollut masennusta yli viisi vuotta sitten, ja hypomania vain kerran elämässään. Hänellä onkin kakkostyypin bipolaarisuus, eli enemmän masennusta kuin maniaa taitaa olla odotettavissa. Juuri noita elämäntapojen muutoksia, terapiaa ja rauhallista arkea olenkin hänelle toivonut, mutta niistä taitaa olla aika keskustella vasta paremman jakson alettua. Koska tapasin hänet tässä pitkään kestäneen hyvän jakson aikana, olemme eläneet kuin hän ei olisi sairas ollenkaan. Psykiatrilla hän jo käy, muttei ole toistaiseksi suostunut osastohoitoon. Pitäisikö häntä painostaa menemään sinne?

Jaksan vielä usein uskoa yhteiseen tulevaisuuteen ja siihen, että sairaus voitaisiin saada vähäoireiseksi hänen kohdallaan. Kyyneleitä olen kyllä vuodattanut loputtomia minäkin, eikä se taida loppuakaan vielä hetkeen. Positiivisuus auttaa silti! Tuon ajatusketjun olen itsekin käynyt läpi, että mikä kaikki voisi olla pahempaa kuin tämä, tai mitä kaikkea epäreilua ihmisille tapahtuu, vaikkei heillä olekaan tämäntapaista diagnoosia lainkaan. Voin kuitenkin itse vielä melko hyvin, vaikka olenkin ollut pohjattoman surullinen. Elämäni muut osa-alueet eivät siis ole kärsineet - tiedostan sen, etten saa tämän takia itse sairastua! Miksi en siis kestäisi toistakin sairausjaksoa, jos toivumme tästä ennallemme?

Kuten merjukka kirjoitit, mies on kuitenkin niin rakas ja tuttu, vaikkakin rikkonainen. Toivon, että meilläkin olisi edessä vielä 27 onnellista vuotta ja paljon enemmänkin.

melina

Vastaukset:
Melinalle, Merjukka, 2.3.2010

Tämän ketjun aiheita ovat:
- kaksisuuntainen mielialahäiriö
- masennus
- parisuhde